Sielun hoitoa

Ryhmä Sintran Kansallispalatsin edustalla. 

Elämä on aallonpohjia ja aallonharjoja ja kaikkea siltä väliltä. Kun viime viikko tarvottiin apeissa, ajoittain jopa ahdistavissa tunnelmissa, sain tällä viikolla aimo annoksen energiaa sielulle, kun olin parin päivän ajan opastamassa Costa del Solilla talvet viettävää eläkeläisryhmää (kahta lukuun ottamatta eläkeläisiä), Lissabonin suunnalla. Jotkut heistä olivat tuttuja jo parin vuoden takaiselta Porton retkeltä. Oli mukava nähdä heitä uudestaan.

Yli 30 hengen ryhmän opastaminen itselle suhteellisen vieraissa ja ahtaissa paikoissa, kuten Lissabon ja Sintra ovat, ei ole mikään helppo nakki. Etukäteen selvitin mm. pysähdyspaikat bussille ja suunnittelin kävelykierroksen sen mukaisesti. Sintrassa kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Onneksi tuttu opas Sintrasta oli kertonut, ettei satumaiseen Palácio da Penaan pääse niin isolla bussilla, millä ryhmä liikkui. Menimme sen sijaan Sintran Kansallispalatsiin, joka sekin oli näkemisen arvoinen vanhoine kaakeleineen ja maalatuilla harakoilla koristettuine kattoineen. Kierroksen jälkeen suuntasimme pian lounaalle. Syödessämme alkoi ukkostaa. Katselin taivaalle ja yritin vedota S. Pedroon. Huokasin helpotuksesta, kun sade hellitti, ja kävelimme lyhyen matkan Quinta da Regaleiraan, jonka maagiseen puistoon oli tarkoitus tutustua oppaan johdolla. Juuri kun ryhmä oli kokoontunut kierroksen alkuun, alkoi taivaalta tippua herneen kokoisia rakeita. Eikä minkään kuivatun käppänäherneen, vaan sellaisen makean ja mehevän kesäherneen. Lähetin äkäisen katseen taivaan suuntaan S. Pedrolle. Vastaukseksi sain jyrähdyksen. 

Palácio da Pena, jota emme päässeet katsomaan.
Kuva vuodelta 2012. 

Mitä tekevät suomalaiset eläkeläiset kun alkaa sataa rakeita? Kirmaavat nauraen lähimpään sateensuojaan kuin kyse olisi ylimääräisestä ohjelmanumerosta.

Siirryimme sisätiloihin ja tutustuimme itse palatsiin ja sen pieneen kappeliin. Vaikka sade alkoi hellittää, sen verran vilu oli tullut, että puistokierros jäi väliin ja palasimme hotellille. Kuulemani mukaan Sintrassa sataa aina, tai ei sentään koko ajan, mutta ainakin joka päivä tai edes melkein. Mikroilmasto takaa vehreän maiseman kesähelteilläkin. 

Seuraavana aamuna tehdessämme lähtöä hotellilta Estorilista Lissaboniin, kuljettaja kertoi että mm. turistitoimistosta etukäteen selvittämäni bussipysäkki ei käy. Siellä on tietöitä. Hän kertoi erinomaisen päättäväisesti minne meidät vie ja mistä meidät hakee. Ei auttanut muu kuin miettiä äkkiä kävelyreitti uusiksi. Puhelimen gps:stä oli apua, sillä on reippaasti yli vuosi siitä, kun viimeksi pyörin niillä nurkilla. Kaikilla liikkuminen ei sujunut ihan vetreästi, joten hissukseen kävelimme. Minulle pitäisi kuulemma laittaa valjaat, etten kävelisi niin lujaa. Hyvä idea! Opas valjaisiin ja ryhmä pitelemään kiinni pitkästä narusta kuten lastentarhalaiset. 

Päivän aikana näimme monta Lissabonin nähtävyyttä ja aikaa jäi vielä lounastamiseen ja ostoksilla käymiseen. Päivän päätteeksi bussiin hyppäsi hymyileviä, aurinkoisesta päivästä nauttineita ihmisiä. Oli ihanaa, suorastaan voimaannuttavaa, nähdä ihmisiä, jotka silminnähden nauttivat elämästään ja pitävät huolta itsestään ja toisistaan. Monen alakuloisen päivän jälkeen sain huomata, että elämänilo on tarttuvaa, sielua hoitavaa. Kyselin vähän, oliko Espanjan kevyempi verotus vaikuttanut aikoinaan muutopäätökseen. Ei ollut. Talvet vietetään Espanjan auringossa ihan muista syistä. 

Kun saattelin ryhmää keskiviikkoaamuna bussille, oli olo suorastaan haikea. Uusien ja vanhojen tuttujen kanssa hyvästeltiin suomalaiseen tapaan halaten tai uusien kotimaidemme tapaan poskisuudelmin. 

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 

Yksi ensimmäisiä asioita mitä minulta kysyttiin, oli ”kuinka vasikka voi”. Blogia on siis seurattu. Olin iloinen voidessani kertoa sen voivan hyvin. Kauniin Lindan tyttövasikka on nyt kahden viikon ikäinen, vahva, reipas, utelias ja hirveän nälkäinen. Vielä emme voi kuitenkaan olla täysin huoleti. Toissailtana se sai pikkaisen enemmän maitoa kuin aiemmin. Eilen sillä oli ripuli. Kun tänä aamuna kuulostelin navetan suuntaan, ei sieltä kuulunut sen jo tutuksi käynyttä tööttäilyä. Sydän kiristyi kasaan. En uskaltanut mennä katsomaan. Kun Carlos palasi rehunhakureissulta, kysyin heti miten vasikka voi. "Hyvin. Etkö kuule sitä?" Hän piti keittiön ovea auki. "Möööö!" kuului nyt pienen vasikan sumutorvimainen ääni. Se oli kuullut auton äänen ja tiesi, että kohta on ruoka-aika. Olo helpottui niin, että polvia heikotti.

Pienokainen oppi jo pulloruokinnasta pois, mutta ei vielä syö omin avuin. Sen syöttäminen tapahtuu näin: sekoitetaan sankoon emonmaidonvastike (jauhetta ja lämmintä vettä), pistetään sanko turvan eteen ja upotetaan käsi maitoon. Vasikka imee sormea kuin utaretta ja hörppii siinä sivussa maitoa kitusiinsa. Välillä pitää vaihtaa sormea, ettei se puudu. Vasikka maiskuttelee, lutkuttaa, ryystää, tuuppii sankoa ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä. Se on soma. Haluan antaa sille nimeksi Alma (suom. sielu).

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 

Näin kevät etenee Irtiotossa. Pääsiäinen ei paljoa vaikuta päiväjärjestykseemme. Ehkä lähdemme katsomaan Juudaksen polttamista, ehkä emme. Tavat ja tapahtumat, jotka parina ensimmäisenä vuonna Portugalissa tuntuivat eksoottisilta ja ihmeellisiltä, ovat nyt tulleet tutuiksi. Integroituminen uuteen kulttuuriin on edennyt pitkälle, muttei niin pitkälle, että suomalaisuus sisimmässä muuttuisi muuksi. Kai se on se sielu, suomalainen sielu, alma.