Kolmiodraamaa karjatilalla

S. Pedro taisi reilu viikko sitten kallistaa korvansa valitusvirrelleni. Tuskin olin saanut blogipäivityksen julkaistua, kun taivas alkoi selkenemään ja pilvet karkasivat kauas. Pesin pyykkiä, raivasin loput kasvimaasta ja leikkasin nurmikon.

Siirsimme samana iltana myös talven navetassa viettäneet nuoret sonnivasikat ulos laitumelle. Ne olivat aluksi ihmeissään, sitten innoissaan. Hyvällä ilmalla ne nauttivat ulkonaolosta täysillä. Siirto osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhdelle niistä. Telmiessään muiden kanssa sunnuntaina (sonnit ottavat toisistaan mittaa koko ajan ja yrittävät myös nousta toistensa selkään, ne ovat kuin hormonimyrskyiset teini-ikäiset) se loukkasi yhden sorkistaan niin pahoin, ettei se enää päässyt nousemaan jaloilleen. Eläinlääkäri määräsi sen lopetettavaksi. Koska se ei päässyt kävelemään, piti asia hoitaa täällä tilalla. Onneksi tällaisia tilanteita varten on olemassa selvät toimintatavat ja tahot, jotka huolehtivat kaikesta. Toisin sanoen paikalle kutsuttiin teurastaja.

Tällaista tapahtuu. En vaan ole tottunut siihen enkä koskaan varmaan totukaan. Kun muutaman tunnin odotimme miestä paikalle, mietin omassa mielessäni että parasta olisi myydä kaikki pois ja alkaa tehdä jotain muuta. Tänä vuonna meillä on ollut matkassa huonoa onnea, ja sietokykyä vastoinkäymisissä on koeteltu. Kaksi lohtua tässä tapauksessa kuitenkin oli; eläimellä ei alun jälkeen näyttänyt olevan kovia kipuja, se söi ja joi hyvällä halulla, tosin makuultaan, ja koska se oli muuten terve, taloudellinen menetys rajoittui lähinnä kuljetuskustannuksiin. Kuukauden kuluttua se olisi joka tapauksessa lähtenyt samaan paikkaan kuin mihin se nyt vietiin.

Miestä – siis teurastajaa, matadouro – odotellessa vein vanhanrouvan naapuriin pois jaloista, ja itse linnottauduin ompeluhuoneeseen, talon äärimmäiseen päätyyn. Laulatin Singeriä hirveällä vimmalla, sillä en halunnut kuulla mitään laitumen puolelta, vaikkei mitään kuultavaa tainnut loppujen lopuksi ollakaan. Niin nopeasti kaikki hoitui. Ikkunasta näin miehen kuitenkin ajavan paikalle - hänellä oli kovat, karaistuneet kasvot. Turha tunteilu oli karissut niistä pois.

Bruno ja muhkea kaulaheltta.

Raskasta kaikki oli kuitenkin Carlosille, joka joutui junailemaan kaiken, hoitamaan paperityöt, olemaan läsnä ja lopuksi vielä lastaamaan eläimen traktorilla kuljetusautoon. Karjankasvattajan elämä ei ole huoletonta oljenkorren imeskelyä. Elo maatilalla on saanut suhtautumaan ihan eri tavalla lautaselle joskus harvakseltaan päätyvään pihviin.

Nuorten sonnien ilmaantuminen laitumelle sai Brunon pois tolaltaan. Sehän on lauman kiistaton kingi, mahtisonni. Aita erottaa uroksia toisistaan, joten ne eivät pääse kosketusetäisyydelle. Päiväsaikaan kaikki on suhteellisen rauhallista, mutta öisin Bruno alkaa mylvinnän. Ensin se murisee, murisee ja urisee, sitten se mylvii kuin astmaattinen hyeena niin, että pieni laaksomme kaikuu. Naapurit ovat tästä varmasti aivan ilahtuneita kuin mekin. Mieleni tekee heittää sitä kengällä tai muulla sopivalla välineellä.

Yksi nuori naarasvasikka piti taas siirtää navettaan turvaan. Se on vielä pienikokoinen, mutta sonnien mielestä varmaan aivan hemaiseva, ja ne olisivat yrittäneet nousta sen selkään mahdollisesti ikävin seurauksin. Laitumella ollessaan se hengaili erään nuoren sonninalun kanssa – ne söivät yhdessä, nukkuivat kylki kyljessä ja märehtivät vieri vieressä. Bruno heittäytyi mustasukkaiseksi ja alkoi esitellä sarviaan aidan toisella puolella ja miten niillä saa maata möyhennettyä, komean kokoinen kaulaheltta liikkeestä lainehtien. Kun nuoripari makoili omalla puolellaan, Bruno kävi maaten muutaman metrin päähän aidan toiselle puolelle ja vahti niitä. Ilmassa oli kolmiodraaman aineksia.

Syksyllä syntynyttä loikituttaa aina vaan.

Nyt melkein kokonaan musta nautaneito – vain hännänpää ja takasorkat ovat valkoiset – on päivät yksin navetassa ja pitää välillä aika kovaa meteliä. Sillä on tietysti ikävä poikaystäväänsä. Ja laidunta. Kunhan se vähän vielä kasvaa, se pääsee takaisin muiden luo ja sukua jatkamaan.

Viikko oli suorastaan kiireinen. Olen painanut menemään aamusta iltaan ja välillä juossut katsomassa mitä vanharouva puuhaa kun on ollut joko epäilyttävän hiljaista tai sitten on kuulunut epämääräistä kolinaa ja muuta melua. Vesihanat jäävät välillä auki, joskus katutasossa oleva ikkuna tai joku porteista. Periaatteessa koirien pitäisi estää asiattomien sisäänpääsy, mutta... jos juoksen katsomassa joka kerta kun ne mökäävät pihalla, en muuta ehtisi tehdäkään. Viimeksi tunkeilijan virkaa erään puskan alla toimitti jättikokoinen rupikonna, joka ei ollut kovin mielissään saamastaan haukkuvasta huomiosta.

Lauantaina päivän päätteeksi istahdin pihalle viinilasi kätösessä enkä tehnyt mitään. En yhtään mitään. Oli pilvistä mutta tyyntä, ihan siis lämmintä. Vanhaarouvaa viihdytti hänen serkkunsa olohuoneessa, Carlos oli kahvilassa kavereidensa kanssa. Sain olla ihan yksin ja omassa rauhassa. No, mitä nyt koirat vuorotellen kävivät kiehnaamassa kyljessä.

Unikko uinuu sateen jälkeen. 

En ole läheskään niin sosiaalinen kuin portugalilaiset (yleensä) ovat. Yksinolo on suorastaan nautinto ja luksusta, jota ei ihan joka päivälle heru. Silti on kivaa kun aamulla vierustoveri herätessään hymyilee kun näkee minut.

Viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä oli Lissabonista tekemäni artikkeli. Olen pitkään yrittänyt saada juttujani läpi Suomessa, joten tuntuu hyvältä kun vihdoin onnistuin siinä. Se innostaa jatkamaan. Työn alla on muitakin juttuja. Ei Irtiotossa rannalla makoilla.