En
tiedä mistä aloittaisin tämän kirjoituksen. Alusta? Mutta milloin kaikki alkoi?
Siitä kun muutin Portugaliin, vai tänne pikkukylään, vaiko jo aikaisemmin? Se
ei oikeastaan edes liity tähän juttuun mitenkään. Aloitanko siitä, kun
lentokoneet keksittiin, vihanneksia alettiin viljellä kasvihuoneissa ja
työvoimatrokarit keksivät mainion businesidean?
Näettehän,
rakkaat lukijat, tällä jutulla ei ole mitään fiksua alkua. Mennään siis suoraan asiaan.
Maanantaina
suht hiljainen kotikatumme elävöityi kertaheitolla. Tämähän on kahden kylän
välimaastossa sijaitseva alue, jolla on lähinnä läpikulkuliikennettä ja
satunnaisia lenkkeilijöitä. Koirankävelyttäjiä ei niinkään näy, sillä koirat
hoitavat asiointinsa omatoimisesti.
Taloamme
vastapäätä on naapurin leskirouvan omistama ”kakkostalo” ollut tyhjillään pari
kuukautta. Maanantaiaamuna sen eteen kurvasi pikkubussi, josta purkautui
kymmenkunta nuorta, tummahkoa miestä matkalaukkuineen ja petivaatenyytteineen.
Kova puheensorina alkoi kaikua kivitalojen muodostamassa solassa, kun he
odottelivat uuteen majapaikkaansa pääsyä.
”He
tulivat työskentelemään kasvihuoneissa jossain päin”, sanoi Carlos leskirouvan
pojan kertoneen. Vuokralaisemme kertoi, että miehet menevät leskirouvan pojan
jollekin rakennustyömaalle töihin ja viikonlopuiksi lähtevät koteihinsa
jonnekin kauemmas. Vanharouva tiesi, että heillä on siellä talossa kerrossängyt
ja iso pöytä aterioimiseen ja ihmetteli, kun he tulivat ilman naisia/vaimoja.
Hän lähti heti aamupalasta selvittyään kadulle jututtamaan miehiä.
Hirmuiset
spekuloinnit käynnistyivät siis heti. Eihän täällä ole mitään näin jännää tapahtunut sitten sen jälkeen kun naapurin lehmä lähti katsomaan onko ruoho
oikeasti vihreämpää aidan toisella puolella. Tulokkaisiin suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti. Vielä ei tiedetä, mistä
päin miehet ovat kotoisin. Veikkaukset vievät Pakistanin tienoille. Useimmat
näyttävät hyvin nuorilta, he ovat varmaan hädin tuskin 18-vuotiaita. Ja nyt he ovat täällä
keskellä mitä portugalilaisinta maaseutua osaamatta sanaakaan paikallista
kieltä. Kauppaan lähtiessämme näin kun yksi heistä otti kännykällä kuvaa
katukyltistä. Ehkä se auttaa selvittämään missä he ovat.
Vanhanrouvan
kanssa keskustelu sujui silti pulmitta. Pojat ottivat käyttöön matkapuhelimen
kääntäjän. ”Teidän pitää hankkia tyttöystävät”, vanharouva kehotti. Vastausta en kuullut. Yksi
naapurirouvista kiirehti huolestuneena paikalle neuvomaan vanhaarouvaa olemaan
varovainen tuntemattomien kanssa. Ei siksi, ettei olisi luottanut nuorukaisiin vaan siksi, että varovaisuuteen on vaan yleisesti syytä. Ei ole pitkä aika siitä kun naapurin leskirouvalta ryöstettiin korut kadulla keskellä kirkkainta päivää.
Muutama
päivä sitten vanharouva lähti omin päin kävelylle ja törmäsi kylän ainoaan
mustaan mieheen – ja säikähti. Mies ehätti rauhoittelemaan, että ei hän tee
pahaa. Kertoi mistä on kotoisin ja missä asuu – vanhassa myllyssä vähän matkan
päässä – ja tarjosi maissijauhoja kanoille, ”jos rouva tarvitsee”. Kävelyltä
palattuaan vanharouva oli suorastaan virkistynyt uudesta tuttavuudesta, joka muuten aina vastaantullessa tervehtii iloisesti hymyillen.
Kumpi oli ensin, muna vai dinosaurus? |
Tähän
väliin täytyy kertoa vähän kylästämme. Täällä ihmiset käyvät lauantaisin
viemässä kukkia edesmenneiden rakkaittensa haudoille. Lauantai-iltana tai
sunnuntaiaamuna – tai molempina – mennään messuun. Kun kylän pappi, padre, kiertää talosta taloon keräämässä
rahaa kirkon korjaustöihin, kukkaronnyörit löystyvät kummasti. Monet
kasvattavat omat vihanneksensa, hedelmänsä, possunsa ja kanansa. Kaikilla ei
ole edes juoksevaa vettä. Täällä on lihakauppa ja pari pientä ruokakauppaa,
joista saa ihan peruselintarvikkeet eikä mitään tarjouksia taatusti ole. Tiliin
voi ostaa jos on luottoa. Kylässä on ehkä vain kolme ulkomaalaistaustaista
asukasta, heistä kaksi Afrikan maista ja yksi Suomesta. Globalisaatio on
arjesta yhtä kaukana kuin Allah Vatikaanista.
Ja
nyt se globalisaatio ilmestyi pienelle läpikulkutielle yhdeksän nuoren miehen muodossa,
jotka ahtautuivat asumaan kahden makuuhuoneen ja yhden kylpyhuoneen taloon.
Tiedän henk. koht. portugalilaisia, jotka ovat lähteneet maasta työn perässä. Joku
työskentelee rakennuksilla, toinen myyntitehtävissä, eräällä on oma
kirjanpitofirma. He ovat lähteneet, koska Portugalissa ei ole ollut tarjolla
töitä ollenkaan tai ainakaan sellaisella palkkatasolla, että sillä tulisi
toimeen. Kansallinen minimipalkka on noin 530 euroa, hiljattaisen reilun
korotuksen jälkeen. Maatyöntekijälle maksetaan tunnista viitisen pimeää euroa,
uutisissa puhutaan sairaanhoitajien reilun 3 euron tuntipalkasta. Eläinlääkäri
kertoi liksakseen 700 euroa kuussa.
En
ole koskaan kertonut Carlosille kuinka paljon Suomessa ansaitsin. Hän pitäisi
minua täysin totaalisen järjettömänä pähkähulluna, kun jätin työpaikkani. Hän näkee asian
täkäläisestä palkka- ja hintavinkkelistä. Itse katsoin varojeni riittävän ihan mukavaan elämään vain siksi, koska minulla ei ollut autoa rahareikänä. Ja olen niin pirun säästäväinen.
Ajatukset
palaavat kaukaa tulleisiin nuorukaisiin. Jokin mättää. Systeemi mättää.
Ihmisten pitäisi saada tekemästään työstä sellainen palkka, että sillä tulee
toimeen siellä missä elävät ja työtään tekevät. Ei niin, että lennetään
jonnekin tuhansien kilometrien päähän, eletään sardiinipurkissa ja tehdään
töitä aamusta iltaan, säästetään ja pihistetään että saadaan matkakulut ja
työvoimatrokarin palkkio maksettua ja jotain pitäisi jäädä vielä omaankin käteen tai siis perheelle lähetettäväksi. Se ei ole oikein. Se ei ole reilua.
Vedotaan
siihen, että muualta tullaan tienaamaan hyvät rahat ennen kuin palataan takaisin lähtömaahan. Ja että Euroopan maan, oli se sitten Portugali, Espanja, Saksa tai Suomi, omille asukkaille ns. hanttihommat eivät kelpaa. Ikävä tosiasia on se, että alkutuotannon
ja peruspalvelujen töitä ei arvosteta. ”Ruoka on jo nyt liian kallista”,
kiljahtaa meistä kuka vaan jos hinnankorotuksista edes kuiskitaan. Siksi on
keksitty tehotuotanto, hormonibroilerit, häkkikananmunat, suursikalat joissa
pikkupossut tallautuvat kuoliaiksi, tehoviljellyt pellot ja
keinovalovihannekset, väkilannoitteista ja rikkakasvimyrkyistä puhumattakaan.
Maitoa tuottavan lehmän elinkaari on noin 6-7 vuotta. Sen jälkeen se on niin
kalkkeutunut proteiinipitoisen ruokavalionsa vuoksi, että se päätyy
makkaratehtaalle. Meidän luomulehmämme, joiden elämäntehtävä on jälkeläisten
tuottaminen, elävät noin 16-20 vuotta. Urospuolisilla elinkaari on
huomattavasti lyhyempi, mutta sinä aikana niitä ei sentään lypsetä kuiviin.
Kaiken
tämän paasauksen jälkeen minulla pitäisi olla tietenkin tarjota ratkaisu
ongelmaan. Ei minulla ole, mutta ehdotan yhtä asiaa: seuraavan kerran kun syömme salaattia tai vihanneskeittoa tai jotain muuta hyvää ja terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, annetaan muutama ajatus niille käsille, jotka ovat salaattimme kylväneet, tomaattimme typistäneet ja kurkkumme korjanneet. Ne kädet ovat saattaneet tulla paikalle vielä pidemmän matkan takaa kuin vihannekset pöytäämme.
Naapurin
nuoret miehet haetaan töihin aamukuuden jälkeen. He käyvät ”kotona” parin
tunnin ruokatauolla, lähtevät taas töihin ja palaavat iltakuuden aikaan. Sen
jälkeen on kadulla taas vilinää ja elämää.
Toivottavasti
öisin mekastavat nautamme eivät häiritse heidän ansaittuja yöuniaan.
Emme muuten vieläkään tiedä, mistä he ovat kotoisin, mutta jos ovat jostain lämpimästä maasta, niin ainakin tänään heillä on täällä kotoisat oltavat.
Kuvissa näkymiä Vigosta, Espanjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti