Jalkapalloa ja juhannusjuhlia

Juhannusvalaistusta.

Globalisaatio katosi kotikadultamme yhtä yllättäen kuin oli ilmestynytkin. Kolme viikkoa sitten kadun toisella puolella olevaan taloon tulleet kymmenkunta nuorta miestä pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja petivaatenyssykkänsä perjantaina kuorma-auton lavalle ja matkasivat kohti meille – ehkä heillekin – tuntematonta tulevaisuutta. Olemme kieltämättä ihmeissämme, sillä naapuri teki kuitenkin aika ison investoinnin talon kalustamisen kanssa, hän hankki sinne kuivausrummunkin miesten pyykkejä varten.

Meille ei koskaan selvinnyt se, mistä miehet olivat kotoisin. Yksi heistä käytti turbaania, sellaista, jollaisia näkee elokuvissa intialaisten maharadzojen päässä.

S. João, Vila do Conden suojeluspyhimys.

Kapoinen kotikatumme palasi siis takaisin tuttuun ruotuun. No, melkein, sillä nyt tämä kadunpätkä on öisin pimeänä. Joko katuvaloissa on jokin vika, tai sitten Vila do Conden kaupunki säästää sähköä maalla voidakseen kustantaa mahtavan juhannusvalaistuksen ”cityssä”. Niin, Portugalissa käymätön lukija voi nyt ihmetellä, että mikä ihmeen juhannusvalaistus. No, se on vähän niin kuin jouluvalaistus, mutta punaisten kulkusten ja enkelien sijasta katujen yli ripustetaan vaikkapa basilikapuskia ja erilaisia tötteröitä esittäviä valoja. Vilan juhannusjuhlat alkoivat jo kesäkuun alussa, ohjelma jaettiin joka kotiin. Juhliin sisältyy tapahtumia melkein joka päivälle ja ainakin kaksi fadokonserttia ja nyplättyjen pitsipukujen muotinäytös. Vila do Condehan on vähän kuin Rauma Suomessa. Juhlat huipentuvat tulevana viikonloppuna, ja jos täkäläiset juhannustanssit alkavat aamukahdelta (kyllä, aamukahdelta) peräti kahdessa eri paikassa, niin voidaan olla turvallisen varmoja siitä, ettei meitä nähdä siellä pyörähtelemässä. Olisi kiva kuitenkin käydä katsomassa juhlahumua aiemmin illalla, ennen kuin silmät vetäytyvät ristiin.

Carlos oli lauantaina kaveriporukan kanssa Dourojoen risteilyllä. He menivät laivalla jokea ylös, kävivät tutustumassa Sandemanin viinitilaan ja palasivat junalla Portoon. Se oli hänelle varmaan ainoa tämän vuoden kokonainen lomapäivä. No, kyllä hän aamukuudelta vei naudoille ruokaa koko päiväksi, mutta loppupäivä oli vapaata. Kutsuin meille illalla syömään erään melkein kahdeksankymppisen naapurirouvan, joka on hyvin heiveröisessä kunnossa. Hän asustelee yksinään kesät Portugalissa, talvet Ranskassa lasten luona.

Telttakylä on pystytetty rannalle. 

Syötyämme pescada-kalaa ja vihanneksia jatkoimme Portugali-Islanti -jalkapallopelin katselua. Jalkapallohan on portugalilaisille sitä mitä jääkiekko on suomalaisille, oikeastaan enemmän. Innokkaimpien jalkapallofanien lapset puetaan joukkueen väreihin vauvasta alkaen. Siihen kasvetaan ja kasvatetaan. Kukaan ei kai osaa kunnolla perustella miksi kannattaa jotain tiettyä joukkuetta – se ei ole välttämättä oman kotikaupungin joukkue. Jalkapallo on joillekin henki ja elämä ja kaikkea siltä väliltä.

Nyt kun on käynnissä jotkut jalkapallokisat, olen äärimmäisen onnellinen siitä, että ne käydään kesäaikaan. Pelien tulviessa tuutista voin minä istuskella pihalla kaikessa rauhassa virkkaamassa tai värkkäämässä ja kuunnella lintujen laulua ja naapurin kukon kieuntaa. Ei siis ole pelinseuraamispakkoa. Talvellahan on kylmää ja tulee aikaisin pimeä, joten iltaviiden jälkeen elämä asettuu olohuoneeseen likelle takkatulta.

Pitsinnyplääjä Avejoen rannalla.

Lauantai-iltaa vietin kuitenkin kahden mummon seurassa peliä seuraten. Tai lähinnä seurasin heidän innokasta kommentointiaan. Huomaan, että olen jäänyt kehityksessä jälkeen. Minulle sana ”mummo” tuo yhä mieleen oman teräsmamma-isoäitini, joka televisiosta katsoi puoli yhdeksän uutiset ja Rintamäkeläiset. Ei taatusti potkunkaan vertaa jalkapalloa, tuskin jääkiekkoakaan. Näillä portugalilaismummoilla jalkapallo on kuitenkin ihan yhtä lailla veressä kuin nuoremmilla sukupolvilla. Vanharouva seuraa televisiosta pelejä liki samalla hartaudella kuin sunnuntain messua eli missaa.

Vanhanrouvan serkun tultua sunnuntaina kylään lähdimme Carlosin kanssa kaksistaan kanaostoksille. Toinen kanoistamme löytyi nimittäin muutama päivä sitten kuolleena. Se oli kai syönyt jotain sille sopimatonta. Clara, jo yli kolmevuotias ikäneito, joka yhä pyöräyttää ruskean, hyvin hauraskuorisen munan melkein joka päivä, jäi siis yksin ja heitti samantien munimasta. Kävimme Santa Eufemian markkinoilla tutkimassa kanatarjontaa ja teimme kaupat kahdesta ”punaisesta”, vermelha, kanasta. Oikeasti ne ovat ruskeita kuten Clarakin. Myyjä yritti kovasti tuputtaa meille mustaa kanaa, selittäen, että se pitää loitolla pahan katseen, mau olhado. Puistimme kiivaasti päitämme, ei taikauskon vuoksi vaan siksi, kun kuollut kanamme oli musta ja todella laiska munimaan.

Juhannusvaloja vuodelta 2012.

Taikauskoista voin kertoa lisää joskus toiste. 

Johanneksen kaste tuli tänä vuonna etuajassa, jo viime viikolla, jolloin sadetta saatiin ällistykseen asti. Nyt taivas on selkeä ja sininen, ilma helteinen, ja aamun puutarhatöiden jälkeen jopa minun oli pakko vetäytyä sisätiloihin vilvoittelemaan. Kesä alkaa virallisesti 21.6., ja tänä vuonna lämpömittarikin on samaa mieltä. Vihdoin! 

Aurinkoista ja lämmintä juhannusta, rakkaat lukijat!