Kohtaamisia

Mietin juuri, etten ole käynyt tällä viikolla missään. Olen nököttänyt muutaman tunnin päivässä tietokoneen ääressä, naputellut sitä, etsinyt tietoja, tuijotellut tekstiä ja maalaismaisemaa ikkunasta ja miettinyt sanamuotoja, niiden taivutuksia. Tekstinkäsittelyohjelma ei enää huomauta väärin kirjoitetusta suomesta, sillä se ”palikka” katosi ohjelmistosta konerikon myötä, enkä nyt vaan ole kokeillut osaanko asentaa sitä uudelleen.  Kirjoitettiinhan sitä ennenkin ilman punaisia aaltoviivoja leimaamassa virheellisiä sanoja. 

Olen kuitenkin väärässä kun sanon etten ole käynyt missään. Kävimme nimittäin yhtenä päivänä eräällä vanhalla sillalla, Santiagon tiellä, ja innostuimme menemään toisellekin lähitienoon sillalle katsomaan olisiko se roomalaisten aikainen. Ei ollut, kuten vieressä seisova opastetaulu kertoi, mutta molemmilla kivisilloilla on ikää tuhannen vuoden molemmin puolin. Tuhat vuotta?!  Tuhat vuotta sitten on rakennettu siltoja keskelle ei-mitään? Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmuseossa pyörivässä filminpätkässä kerrottiin, että aikoinaan siltoja rakennettiin pyhiinvaellusreiteille, jotta joen ylittäminen olisi turvallista.

En mene siihen aiheeseen sen syvemmälle. Tällä kertaa ainakaan. Tuhatvuotista, Ave-joen yli vievää siltaa ylittäessäni kuulin jostain haitarinsoittoa, perinteistä kansanmusiikkia. Ajattelin, että jollain on radio mukana piknikillä. Sillan pielessä oli pari miestä ruokkimassa vedessä uiskentelevia sorsia ja ankkoja, jotka vaakkuivat ylen tyytyväisinä – ja massut täysinä, sillä pian ne räpylöivät loitommalle. Paikalle ajoi myös mersumies, joka omenaa syöden käveli sillalle ja nuori mies, joka alkoi syömään eväitä autossaan. Ei mersussa. Ei sen parempaa paikkaa piknikille kuin kaunis maalaismaisema veden virratessa uomassaan tyynenä, suorastaan raukean rauhallisena.

Carlos meni tutkimaan mistä musiikki kuuluu ja löysi vanhan, vedenpartaalla seisovan myllyrakennuksen takaa miehen soittamassa haitaria itsekseen mutta ei ehkä vain itselleen. Ehkä hän soitti siellä sorsienruokkijoille, maalaismaiseman ihailijoille ja eväiden syöjille, kuin myös pyhiinvaeltajille, joita sillä reitillä liikkuu. 

Hanuristi piileskelee myllyn takana. 

Käydessämme viimeksi hakemassa vettä naapurikylässä, Vairãossa, oli kiertävä kalakauppias pysähtynyt vähän matkan päähän myymään kalaa samaiselle rouvalle, joka kerran pysähtyi päivittelemään vesiyhtiön hintoja kun olimme täyttämässä vesikanistereita ilmaisella lähdevedellä. Saatuaan kalat perattua ja pakettiin kalakauppias, muuten nainen, lähti autollaan liikkeelle ja pysähtyi kohdallemme, pyysi täyttämään litran vesipullonsa. ”Minulla on kauhean kuuma koko ajan”, hän huokaili ja kertoi olevansa vaihdevuosissa. Kyseli sitten joko minulla on vaihdevuodet ja minkä ikäinen olen. Vetelin villatakkia tiukemmin ylleni ja kerroin odottavani innolla vaihdevuosia. Josko sitten tämä ikuinen palelu lakkaisi.

Vesipulloa täytellyt Carlos ei kuullut keskustelua, ja kun kerroin siitä hänelle hetken kuluttua, alkoivat tuuheat kulmakarvat nytkähdellä hiusrajaa kohti. Ehkä häntä hämmästytti se, että naiset puhuvat näistä asioista näin avoimesti? Olin itsekin aika yllättynyt. Silleen positiivisesti. Ei ole pitkä aika siitä kun lääkärin vastaanotolle pääsyä odotellessani vieressä istuva nainen kertoi melkein koko elämäntarinansa ja ainakin ne kaikkein kipeimmät asiat. Lääkäri tuli paikalle melkein tunnin myöhässä, joten aikaa oli.

Kun viettää melkein kaiket päivät vain parin ihmisen ja kahden koiran seurassa, niin pienet kohtaamiset ventovieraiden kanssa nousevat arjesta esiin. On kai niin, että kun elämä on riisuttu tarpeeksi yksinkertaiseksi, ei tarvita isoja asioita kultaamaan sitä. 

Viime lauantai olikin sitten erityisen kullankiiltoinen päivä, sillä pidimme muutaman suomalaisen kanssa nyyttikestit, söimme mm. savukalaa ja grillattua makkaraa. Sellaiset päivät ovat kultaakin arvokkaampia.

Yhtenä aamuna lähdin heinätöihin ihan vain hyötyliikunnan vuoksi. Kokosimme pellolla puimurin jäljiltä jäänyttä heinää. Se piti tehdä ennen kuin pellolle levitettäisiin lantalietettä. Haravoin heinää kasoiksi, moneksi kasaksi, ja niitä katsellessani tunsin suurempaa tyytyväisyyttä saavutuksestani kuin koskaan assistentin työssä. Tämä oli sentään jotain konkreettista, ei vain bittien liikuttamista. Voisimme alkaa tarjoamaan aivan uudenlaista maatilamatkailua: "Tule Portugaliin, kulje edes pätkä legendaarista Santiagon tietä ja osallistu heinätöihin naapurin kukkojen ja lampaiden tarjotessa taustamusiikkia. Putsaa navetta ja jos vielä virtaa riittää, kasvimaalla riittää kasteltavaa ja kitkettävää ja ikkunatkin saa pestä ihan ilmaiseksi. Pidä kiirettä, sillä tämä tarjous on voimassa vain kesän ajan." 

Tosin joskus maalaiselosta on romanttisuus vähän loitommalla. Ainakin sinä päivänä, kun Carlos tyhjentäessään lietesäiliötä pellolle sai niskaansa suihkun sitä itseään. Hups, ei se putki ollutkaan tukossa! En ollut huulet pusuasennossa odottamassa kotiovella, mutta kiikutin pyyhkeen kun hän pesi puutarhaletkulla pahimmat töhnät pois pihan puolella ennen kuumaa suihkua. 

Ilmojen lämmettyä alan ymmärtää mikä on kuumaverisen latinon ja kylmäverisen pohjoismaalaisen ero. Kun lämpötila nousee yli 25 asteen, alkaa latinolla sauna. Hän pyyhkii hikeä otsalta, laittaa jalkaan varvastossut ja tekee jääkaappiin kylmää sitruunajuomaa eli limonadia. Minä riisun villasukat mutta jätän jalkaan vielä puuvillaiset ja juon kuumaa teetä ihan samalla halulla kuin talvellakin. Katsotaan uudestaan sitten kun ollaan lähempänä 30 astetta. 

Huomenna pitää taas hakea juomavettä. Jännityksellä odotan, mitä vesipisteellä tällä kertaa tapahtuu.