Aaltoilua

Elämä on aalto. Se kulkee osana valtavaa, ääretöntä kokonaisuutta ylös, alas, ylös, alas, harjalla ollessaan näkee horisonttiin, pohjalle painuttuaan pyrkii taas ylös, pian, viipymättä, koska aallonpohjassa ei ole hyvä olla. Rinnalla kulkee muita aaltoja, ne sivuavat toisiaan, koskettavat, jatkavat matkaansa, ehkä unohtavat, ehkä muistavat. Osan ollessa harjalla on muiden oltava alhossa, sillä elämä, kuten meri, on harvoin tyyni. Se ei kuulu sen luonteeseen. Sen kuuluu olla liikkeessä, se ei voi jäädä paikoilleen. 

Jotkut aallot karkaavat kauemmas. Sinne, missä valtameret yhtyvät, sillä meriä ei voi erottaa toisistaan, niillä ei ole alkua, ei loppua, ei päätepistettä. Ne koostuvat miljoonista, miljoonista, miljoonista aalloista, mahtavista mainingeista, liplattavista laineista, tutisuttavista tyrskyistä. Yksi aalto ei tee merta, aalto yksin ei kulje minnekään, se tarvitsee muita, ne tarvitsevat toisiaan. 

Nämä kauemmas kantautuneet aallot kulkevat joskus muiden vieminä, ne sekoittuvat joukkoon, sulautuvat, sopeutuvat, mutta ovat silti sisimmässään vähän erilaisia, muualta tulleita. Ne katselevat kaikkea toisin silmin, huomaavat sen mikä muilta, ikänsä sillä merellä kelluneilta aalloilta jää huomaamatta, imevät siitä kaikesta vaikutteita ja voimaa. Ne yrittävät sulautua massaan, liittyä osaksi kokonaisuutta, silti kantavat mukanaan viestin sieltä mistä ovat tulleet. Ne ovat niitä erilaisia aaltoja, niitä, jotka kurkkivat harjalla ollessaan horisonttiin nähdäkseen mikä siellä odottaa; niitä, jotka kurkottavat kohti aurinkoa; niitä, jotka asettavat itselleen päämääriä ja pyrkivät niihin parhaansa mukaan.

Aikansa merellä kuljettuaan aalto lähestyy vääjäämättä rantaa. Jotkut aallot ovat rantaa lähestyessään vahvoja maininkeja, vaahtopäitä, tyrskyjä, niitä, jotka läjähtävät rantaan niin että tanner tömisee ja satunnainen katselija huudahtaa ”vau!”. Siinä on pelonsekaista kunnioitusta, pelkoa enemmän kuitenkin kunnioitusta aallon voimaa kohtaan, sitä miten se lennättää miljoonia vesitimantteja ilman halki, miten se kuorruttaa rantahiekan vaahdolla, miten se ärjyy ja karjuu, vaatii ansaitsemaansa huomiota.

Aalto ei kuole eikä lakkaa olemasta. Se vetäytyy näyttämöltä, kiittää ja kumartaa, kerää voimansa ja palaa taas, uudestaan, uudestaan, vetäytyy vielä ja matkaa kohti uutta tuntematonta.

Tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun suuntasin kohti Irtiottoa. Taakse jäivät perhe, ystävät, koti ja työpaikka. Kannattiko se? Neljään vuoteen on mahtunut kaikkea sitä mitä elämään mahtuu eli sitten missä tahansa, mutta vaakakupissa on kuitenkin enemmän positiivisia asioita kuin entisessä elämässä. Vapautta lähdin hakemaan, sen sain ja siitä osittain luovuin. Kun en voi kulkea ihan kuten ennen, Vilan kaupungissa yksin asuessani, voin keskittyä enemmän muuhun tekemiseen. Portugalissa tunnen yhä olevani kotonani, omalla merelläni. Äskettäisen Suomen matkan jälkeen kaipaan kuitenkin siellä olevaa perhettä ja ystäviä enemmän kuin koskaan. Olen aallon alhokohdassa keskellä ei enää niin vierasta merta, pyrin ylös, ylös jotta näkisin taas horisonttiin, näkisin tavoitteeni ja pystyisin ponnistelemaan sitä kohti. En halua lillua muiden vietävänä, en räpiköidä vailla suuntaa. En halua olla se voimakas aalto joka pistää maan tömisemään ja ihmiset tutisemaan. En halua olla sekään aalto, joka taittuu rantaan laiskana ja raukeana, välinpitämättömänä. Haluan olla se aalto, joka lähestyy rantaa rauhallisena ja määrätietoisena, sellainen aalto, jonka kyytiin uimari tai surffari voi heittäytyä luottavaisena; haluan kantaa hänet rantaan, kutittaa sisuksia ja jalkapohjia, saada iloitsemaan ja nauttimaan, antaa suolaisten pärskeiden sivellä ja vilvoittavan veden hivellä. Haluan jättää jäljen muistiin, muiston merestä ja auringosta, hiekasta varpaiden välissä ja lokin kiljaisusta, kesäpäivästä, elämästä.

Sellainen aalto haluan olla. 

Omistan tämän kirjoituksen kalastajanakin toimineelle Eero-enolleni, joka siirtyi toisille apajille viime viikolla, sekä isäni pikkuserkulle ja rakkaalle ystävälle Olli Aallolle, entiselle merenkulkijalle, joka hänkin seilailee nyt muita meriä. Aaltoina sivusimme toisiamme vain ohimennen, mutta riittävästi kuitenkin jättämään muistiin jäljen.