Aika loppuu aina kesken

Kun pari viikkoa sitten pakkasin matkalaukkua ja suuntasin kohti Suomea tiesin, että matkasta tulee raskas. Äitini oli joutunut sairaalaan ja hän oli kovin heikossa kunnossa. Harvinainen sairaus oli havaittu liian myöhään. En ollut varma, ehdinkö ajoissa.

Sinnikkäästi hän kuitenkin piteli elämänsyrjästä kiinni vaikka jo tiesi, että ote oli irtoamassa ja hän oli valmis lähtemään. Silti hän eräänä päivänä harmitteli, että olisi halunnut tehdä vielä niin monia asioita.

Aika loppuu aina kesken.

Haaveet ovat olennainen osa ihmisen elämää. Haaveet, toiveet, suunnitelmat, päätökset, odotukset. Ne ovat se moottori, joka pitää meitä käynnissä loppuun saakka. 

Eräänä päivänä teimme veljen kanssa lähtöä Meilahden sairaalasta Porvooseen siirretyn äidin luota ja tämä kysyi: ”Nähdäänkö me vielä?” ”Totta kai me nähdään”, vakuutin ja uskoin siihen.

Erehdyin. Aika loppuu aina kesken.

Kun reilut neljä vuotta sitten muutin Portugaliin, tarkoitukseni oli keskittyä kirjoittamiseen. Sen olen tehnytkin. Kaksi käsikirjoitusta on päätynyt syvälle elektroniseen pöytälaatikkoon, yksi vielä hautuu. Neljännen, tällä kertaa dekkarin, aloitin toukokuussa, kirjoitin läpi kesän ja syksyn, enkä kovin monelle hiiskunut koko projektista. Marraskuun lopulla lähetin käsikirjoituksen ensimmäiselle kustantajalle. Kahden viikon kuluttua he tarjosivat kustannussopimusta. Se on melkein lottovoittoon verrattavissa oleva saavutus, tosin siihen tarvitaan tuurin lisäksi myös paljon työtä.  

Perjantaiaamuna minun oli tarkoitus mennä käymään äidin luona jälleen, sillä kertaa yksin. Hän oli pyytänyt, että lukisin hänelle tulevaa kirjaani. Olin valinnut kevyempiä kohtia – sellaisia, joita on helppo kuunnella ja kuvitella omin silmin. Sellaisia, joista jää hyvä olo.

Myöhästyin. Aika loppuu aina kesken.

Äiti luki paljon. Hän kertoi hotkivansa dekkareita. Hänen kotonaan on kirjoja, satoja kirjoja, dekkareita, pokkareita, klassikoita, kaikkea. Kirjat avaavat oven maailmaan, joka muutoin voi olla tavoittamattomissa. Ne antavat elämyksiä, iloa, jännitystä, tietoa. Mielihyvää. Vievät matkalle ja tuovat silmänräpäyksessä takaisin kotiin. Antavat ihmiselle edes pienen syrjän unelmista – joku muu on jo tehnyt sen mistä haaveilet ja jakaa kokemuksensa kirjan kautta. Äidille kirjat olivat intohimo.

Jos eutanasia olisi Suomessa sallittu, hän olisi valinnut sen, ja me lapset olisimme voineet olla äidin luona kun hän lipui pois. Pitää kädestä. Hyvästellä. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta, kaikki tapahtui niin nopeasti, niin pian. Yllättäen.

Aika loppuu aina kesken.

Ihmisen saa näännyttää ravinnon, nesteytyksen, hapen ja lääkkeiden puutteeseen – tätä saattohoito käytännössä joskus on, kun aktiivinen hoito lopetetaan – mutta hänelle ei saa antaa kuolinapua, joka sallisi nopean, rauhallisen ja kivuttoman kuoleman valittuun aikaan, jolloin läheiset voisivat olla läsnä.

Minä kysyn vaan, kumpi tapa on inhimillisempi? Kumpi tapa kunnioittaa elämää ja ihmistä enemmän?

Se kuitenkin jatkuu, elämä, ja menetykset ja saavutukset kuuluvat siihen yhtä oleellisena osana kuin taivaalle kuu ja aurinko. Pimeyden keskellä on havaittavissa valopilkkuja, kuin tähtiä, ja niitä kohti täytyy suunnistaa. Ensin täytyy kuitenkin pysähtyä hetkeksi, ottaa aikaa, muistaa.

Kiitos Meilahden hematologian osasto 7A:n sympaattiselle henkilökunnalle äidin lämminhenkisestä hoidosta. Kiitos myös kaikille, jotka ovat ottaneet osaa perhettämme kohdanneeseen suruun.