Kicksinsä kullakin

Matkalaukku on tuskin ehtinyt kerätä pölyä edellisen reissun jälkeen kun pakkailen jo taas, tosin tällä kertaa matkustan Suomeen pelkällä käsimatkatavaralla. Tammikuun reissuun lähtiessäni tiesin jo ennakkoon sen olevan henkisesti raskas, nyt tulevasta matkasta on tulossa fyysisesti raskas. Vietän parisen viikkoa maalisuti kätösessä remonttiapuna. Paneloidut katot ja seinät joutuu sivelemään pensselillä, telalla siitä ei tulisi mitään.

Silti on hyvä päästä tekemään jotain konkreettista. Sellaista, että näkee sen oman kätensä jäljen ja se jälki jää sinne vielä senkin jälkeen kun itse olen lähtenyt. Se on niin toisenlaista kuin se, mitä ennen palkkatöissä tein. Ensin pyöriteltiin papereita, ja teknologian kehityttyä ei enää edes niitä, vaan pelkkiä bittejä. Mitään ei tuntunut koskaan tulevan valmiiksi.

Vähän samanlaista on nyt, kun kirjailijanurani on nytkähtämässä liikkeelle. Kustantajan löytänyt dekkarikäsikirjoitus valmistui noin seitsemässä kuukaudessa. Konetta taoin viitenä tai kuutena päivänä viikossa, mietin juonta aamuyöstä, pyörittelin sanoja ja hioin lauseita mielessäni pitkin päivää kotiaskareiden lomassa. Välillä tuntui, ettei siitä tule koskaan valmista. Alkoi jo kyllästyttää. Bitit vilistelivät koneella ja vasta sitten kun tulostin koko hoidon lukeakseni sen paperilta, näki millainen paksu, lehtevä pinkka siitä tuli. Vasta silloin siitä tuli jotain konkreettista: mustaa tekstiä valkoisella paperilla. Siihen meni viitisen kuukautta.

Seuraavan kerran laatimani tarina on käsillä kosketeltavissa elokuussa, kun kirja putkahtaa painosta ulos. Voin ottaa sen käteen, avata sen, kuulla miten se natisee nidoksistaan, haistella sitä, lukea sieltä täältä lauseita, tekstiä, jonka olen itse saanut aikaan. 

Onhan se aika jännää.

Kansi on valmis, kuva ohessa. Kirjan nimen perusteella siitä ei ehkä tule joulun hittilahjaa. Portugalilaiselle maalaiskylälle sijoittuva tappotarina toivottavasti muutoin  löytää lukijansa. 

Nyt olisi kai voinut siis ottaa rennommin ja odotella kirjaa painosta. Ja pöh. Aloitin jo uuden käsikirjoituksen. Tavoitteena oli saada ensimmäinen versio, tarinan ”luuranko”, kuten sitä kutsun, valmiiksi ennen Suomen matkaa. "Lihoja" lisäilen seuraavalla kierroksella. Paria kappaletta vajaaksi jäi kuitenkin, joten urakka jatkuu kun palaan kotiin.

Aamuisin heräillessämme rupattelemme mukavia. Kerron miettiväni, "pitäisikö vielä tappaa yksi" ja miten. Loppupäivästä kohdatessamme pihakatoksen alla Carlos tiedustelee varovasti miten kävi. Hänelle alkaa kai viimein valjeta millaisen kummajaisen kanssa asuu. Pirunsarvet puskevat päälaelta esiin. 

Alkukuun sadepäivät olivat täydellisiä kirjoittamiseen. Parin viime viikon keväiset ilmat sen sijaan koettelivat keskittymistä. Vaatteitakin oli pyykättävänä ja kylpyhuoneita ja lattioita pestävänä. Puutarhassakin olisi voinut touhuta enemmän. Ja istua pihan perällä rappusilla neulomassa vielä viimeistä paria villasukkia tai tekemässä jotain muuta kivaa. Kerran kerin siellä pari kasveilla värjäämääni lankavyyhteä, siinä kaikki.

Ei tullut mieleenkään, että vaan olisi ja nököttäisi. Kevätauringon ansiosta pompin paikasta toiseen kuin sähköpaimenesta säkärin saanut jänis.

Kun aikatauluistaan ja tekemisistään päättää itse, on itsekurille kysyntää, että jotain saisi aikaan. Irtiotto ei ole synonyymi laiskottelulle. Päinvastoin, Irtiotto ja elämänmuutos vaatii vahvaa motivaatiota ja draivia tekemiseen. Energiaa ja innostusta. Sitä, että saa tekemästään jonkinlaiset kicksit. Pientä adrenaliinin tirahtelua tai endorfiinin tihkumista. Siihen jää koukkuun. 

Portugalissa vietetään parhaillaan karnevaaleja, kuten muuallakin katolilaisessa maailmassa, ihan samaan aikaan kuin Suomessa vietetään laskiaista. Enpä muistanut koko asiaa silloin kun lentoja varasin. Kotikylän kulkue huomenna jää siis näkemättä, mutta parin vuoden takaisista kokemuksista voit lukea täältä. Ohessa parit kuvat samalta vuodelta, mutta toiselta kylältä. Vielä lauantaina aurinko paisteli, mutta tänään jo sateli eikä ole mitenkään erityisen lämmintä. Vaatii hirveän suurta motivaatiota sekin, että tällaisella ilmalla tanssii kadulla niukassa asussa.

Kicksinsä kullakin. 

Hauskaa laskiaista ja karnevaalia, rakkaat Lukijat, parin viikon kuluttua ”tavataan” taas. 

Nirvanaan on lyhyt matka

Raskaan Suomen matkan jälkeen elämä kotona Portugalissa lumpsahti pian tuttuihin rutiineihin. Päivien askareisiin sisältyy mm. siivoilua, kirjoittamista ja käsitöitä. Muutaman päivän sadejakson jälkeen saimme viime viikolla peräti kaksi peräkkäistä aurinkoista päivää, ja sain pestyä ja huom. myös kuivatettua seitsemän koneellista pyykkiä. Matkani aikana kertynyt pyykkivuori ei vielä yltänyt Mount Everestin korkeuslukemiin, mutta pienen Mont Blancin verran sitä kyllä oli.

Kotona kaikki oli paikoillaan, mihinkäs ne kahden viikon aikana olisivat siirtyneet. Hallayöt olivat palelluttaneet pihakasveja, mutta kyllä ne sieltä taas puskevat uutta lehteä ja uutta vartta. Mietin mitä tekisi kasvimaan kanssa, nyt se on rikkaruohojen valtakuntaa. Kesällä se oli myyrien temmellyskenttä. Harkitsen vakavasti istutussäkkien käyttämistä.

Carlos yllätti yhtenä aamuna luettelemalla viikonpäiviä: maanantai, tirstai, ke-eskiviikku, torstai jne. Eräänä iltana kun olin jo nukkumassa, hän kömpi viereen ja sanoi kun raottelin unisia silmiä: ”Sinä nukut liian paljon”. Suomeksi.

Poissaollessani hän oli alkanut opetella suomea nettisovelluksen avulla. Kysyin, että siksikö, että voi lukea kirjani sitten kun se elokuussa ilmestyy, mutta ei, menee kuulemma ainakin kymmenen vuotta ennen kuin hän pystyy kirjaa lukemaan suomeksi.

Yhtäkaikki olen erittäin hyvilläni siitä, että hän on yhtäkkiä kiinnostunut äidinkielestäni. Illalla harjoittelemme sanomaan ”hyvää yötä”, nimittäin yö on sana, jota on ylettömän vaikea lausua.

Yllätti hän minut toistekin. Talossa on kahdessa kylpyhuoneessa poreammeet, mutta olen aina suhtautunut epäilevästi niiden hygieenisyyteen. Kylvyistä ei olla siis nautittu. Perjantai-iltana Carlos alkoi putsata toisen ammeen putkia. Vettä ammeeseen ja porekone jyllämään. Mustunutta ryönää tuli useamman vuoden edestä. Hän vaihtoi vedet pariin kertaan ja lopuksi ammeeseen laitettiin lixiviaa eli klorinia vastaavaa ainetta ja jätettiin muutamaksi tunniksi likoamaan.

En keksi muuta syytä tällaiseen äkilliseen tarmonpuuskaan talon sisällä kuin sen, että olen ”joitakin kertoja” huokaillut ja haaveillut kuumasta vaahtokylvystä. Juuri edellisenä iltana viimeksi, kun jossain televisio-ohjelmassa esiteltiin saunaa.

Lauantaina jynssäsin ammeen vielä huolellisesti ja pärryytin siinä uuden satsin vettä. Illalla, kun Carlos oli jonkin aikaa katsomassa entisen joukkueensa jalkapallopeliä, laitoin tulen takkaan, jotta vanharouva pysyisi aloillaan. Ja laskin itselleni kylpyveden. Lorautin siihen vielä kunnon annoksen ruusuvettä sillä kylpyvaahtoa ei sattunut olemaan. Vielä lasi viiniä ja olin valmis. Ensimmäiseen kylpyyn tässä talossa.

Toitotan aina pienistä iloista nauttimisen puolesta ja toitotan taas. Suuriin hetkiin ei tarvita isoja asioita. Pienet riittävät. Se mikä toiselle on arkipäivää, voi toiselle olla juhlaa. Onnellinen on se, joka pystyy näkemään luksusta arkisissakin asioissa.

Likosin kuumassa, ruusuntuoksuisessa vedessä, siemailin valkoviiniä ja katselin miten vesihöyry nousi ammeesta, leijaili ilmassa. Täysin omassa rauhassa, tyhjentäen mieltä turhista tai surullisista ajatuksista. Taivaallista. Nirvanaan on lyhyt matka, se on aivan nurkan takana.

Elämässä katse välillä tarkentuu siihen mikä ei ole oleellista vaan täysin sivuroolissa, jättäen sumeaksi sen mikä oikeasti on arvokasta. Emme voi tarkkailla omaa elämäämme kuin pientä piskuista talven kukkaa kameran linssin läpi, vaan meidän pitää koskettaa sitä, tuntea se. Elää se. 

Tiedän, se on paljon vaadittu silloin kuin herätyskello rääkyy aamukuudelta, töissä on hirveä kiire ja lapset tappelee keskenään eikä puolisoltakaan heru huomiota. 

Juuri siksi tarvitaan niitä pieniä hetkiä. Tartu niihin, ne kuuluvat sinulle, sinulla on niihin oikeus. Pitele niitä kuin kämmenellä kukkaa, ja saat niistä voimaa.