Herkän nenän juhlaa

Ei savua ilman tulta?

Nätti nimetön pikkukaupunki Galiciassa.

Kolmisen viikkoa sitten kirjoitin läheisestä metsiköstä nousevan synkkää savua. Pari tuntia myöhemmin pihalla lensi tuhkaa, ilma oli sakea savusta. Kyseessä ei ollut roskien poltto, kuten uskoin ja toivoin, vaan kevään ensimmäinen metsäpalo. Paloautot olivat pian paikalla.

Eräänä iltana kapusin yläkertaan ja ihmettelin metsän suunnalla näkyviä keltaisia katuvaloja paikassa, jossa ei ole ennen valoja näkynyt. Parin sekunnin päästä tajusin, että metsä roihuaa taas. Paikalle kutsuttiin palokunta.

Palomiehet ovat käyneet paikalla useaan kertaan sammuttelemassa pahimpia liekkejä, eilen viimeksi. Muutoin metsikkö on saanut kärytä rauhassa. Kai se on sekin tapa siistiä metsänpohja. Ikävämpää se on niiden kannalta, jotka sattuvat olemaan tuulen alapuolella. Pyykkiä ei kannattanut pestä parin ensimmäisen viikon aikana. Talon tuuletuksenkin kanssa oli vähän niin ja näin; avasin ikkunoita vain vastakkaiselta puolelta. Pahimmoillaan yöllä, päiväsaikaisen tuulen tyynnyttyä, savu levittäytyi joka paikkaan, tunki jopa ikkunatiivisteiden läpi huoneeseen.

Ja tämä oli vain yksi pieni metsäpalo, ja kesä on vasta alkamaisillaan. Savupatsaita on noussut muuallakin, myös aivan oman metsämme vieressä. Savun lisäksi olemme saaneet "nauttia" muista hajuhaitoista: lähipelloille on levitetty tuhtia naudanlantaa. 

Tänään on ollut ensimmäinen kärytön päivä pitkään aikaan, vaikka metsästä yhä nouseekin pientä savua. Sen sijaan ilmassa lilluu nyt pölyä. Heinät on niitetty, lantalannoitteet levitetty, maa kynnetty ja kylvetty. Tuuli heittää kuivaa maata ilmaan, pyörittelee sitä kuin jonglööri. 

Pistän taas ikkunoita kiinni ja olen hiljaa iloinen siitä, etten ollut vielä pessyt niitä tälle keväälle.

Vaikka Portugalin kesään tällaisia vähemmän kivoja piirteitä liittyykin, on se aina sopeutumiskysymys. Hyvät puolet tasapainottavat.

Baionan rantaa ja satamaa. Taustalla usvaiset vuoret. 

Yksi täällä asumisen hyvistä puolista on se, että voi vaikka lähteä ex tempore lounaalle ulkomaille. Lähinnä Espanjaan. Viime sunnuntaina pakkasimme vanhanrouvan autoon takapenkille, hyppäsimme itse eteen ja suuntasimme kokan kohti Galiciaa. Ajelimme enimmäkseen meren tuntumassa kulkevia maanteitä pitkin, katselimme maisemia ja merta. Osuimme yhteen kylään juhlien aikaan; ihmiset vaelsivat yhteen suuntaan, kadun varteen pystytetyssä teltassa nautittiin juuri viimeistä ehtoollista kaapupukuisten henkilöiden voimin, kylän padre kiiruhti kadulla vastaan helmojaan nostellen, parin pikkukadun päätyyn oli pystytetty kukin koristellut kaariportit. Jos meillä ei olisi ollut päämäärää ja parkkipaikan olisi saanut lähempää (vanhanrouvan askel on kovin haparoiva), olisi ollut kiva pysähtyä ja katsella tarkemmin.

Hauska tappa vanha tuttu. 

Jatkoimme siis matkaa kohti Baionaa, galicialaista pikkukaupunkia. Mitä pohjoisemmas kuljimme, sitä vuoristoisemmaksi maisema muuttui. Vuorten välisissä laaksoissa täytyy olla runsain määrin mikroilmastoja. Talvella sataa paljon, kesälläkin varmaan joskus. 

Raja ylittyi kun ylitimme Minho-joen ylittävän sillan. Ensin olimme Portugalissa, sitten hups, Espanjassa. Matka jatkui, pysähdyimme parin kuvan verran jossain pikkukaupungissa jonka nimeä en enää muista, sitten pääsimme vihdoin Baionaan. Etsimme ravintolan, söimme hiukan turhan suolaista paellaa ja lähdimme oikomaan jalkojamme vähän.

Mikä on todennäköisyys, että portugalilainen törmää Espanjassa käydessään tuttuihin? Ravintolasta lähdettyämme heti 25 metrin päässä vanharouva kohtasi tuttaviaan. Kannattaisikohan hänen lotota seuraavaksi?

Minulla on paljon pienemmät mahdollisuudet törmätä näillä tienoilla tuttuihin. Ei se mitään, tuntemattomatkin kelpaavat. Kävin aamupäivällä ostamassa vihanneksia paikalliselta viljelijältä, ja kulkiessani kotia kohti purjonvarret kassista kurkistaen alkoi eräs vastaan kävelevä vanha nainen hihkua: ”É daqui? Oletteko te täältä?” Pitihän sitä sitten pysähtyä juttusille, vaikka kotona odotti kovaa vauhtia kohoava sämpylätaikina. Kerroin minkä nimisessä talossa asun, ja sittenhän olimmekin jo melkein sukua, esittäydyimme – naisen nimi oli tietenkin Maria – ja tervehdimme poskisuudelmin, joita naisen lierihattu vähän haittasi, ja vaihdoimme terveyskuulumiset.

Pellon tuotteita pakettiin. 

Tätä kirjoittaessa lähipeltoa ei olla pistämässä pakettiin, vaan viljelijä paketoi heinäpalleroita isoiksi muurahaisenmuniksi. Ehkä vielä tänään hän levittelee sinne navetoiden ikiomaa parfyymiä, lantalietettä. Parinkymmenen metrin päähän makuuhuoneemme ikkunasta. 

Jipii. Hauskaa ja hajutonta vappua teille, Rakkaat Lukijat. 

Etualalla Espanja, taustalla Portugali.