Höpötän, siis olen.

Varsinaiset hainhampaat rouskuttavat maissia. 

Yksi vuoden kohokohdista tuli ajankohtaiseksi tällä viikolla, ja olin sitä jo odottanutkin valmiina lähtökuopissa. Lähipeltojen maissia alettiin nimittäin niittää tiistaina ja työ saatiin päätökseen keskiviikkona. Hirviömäinen puimuri puski kortta poikki ja palasiksi vierellään traktorikavalkadi, joka keräsi silpun talteen lypsykarjan ruuaksi.

Mitä hehkuttamista siinä minulla sitten on? No, puimurin hampaista putoaa aina maissitähkiä maahan. Ne ovat iloisten ja vapaiden kanojen herkkua. Minulle taas on herkkua kaikenlainen luonnon antimien keräily ja sadonkorjuu. Varsinkin kun ei ole itse tarvinnut tehdä muuta asian eteen kuin seurata kesän mittaan sadon kasvamista.

Osa menee ohi. 

Sadonkorjuuväen lähtiessä lounastauolle ryntäsin ison kauppakassin kanssa pellolle. En ollut edes ensimmäinen siellä. Kuljin pitkin pellonlaitaa ja kassi tuli aika pian täyteen. Piti lähteä tyhjentämään se. Se repesi. Caramba ja pari muuta painavaa sanaa. Kiskaisin kassin syliini ja lähdin hoippumaan rinnettä alas pellonlaidalle. Lasti oli kuitenkin liian painava, voimat ehtyivät.

Maissi maistuu myös koirille. 

Ihmettelen vaan, miten viime kesänä jaksoin kerätä päivän aikana maissit ja kuskata ne säkeissä kotiin asti – ylämäkeen. Iän myötä on kai alkanut alamäki fyysisen kunnon suhteen. Ehkä hiljattain havaittu pieni häikkä sydämessä vaikuttaa asiaan. 

Puimurin saatua pelloista ensimmäisen putsatuksi palasin apajille. En ollut ainoa. Yksi naapurin leskirouvan seitsemästä pojasta kierteli pellolla poikansa kanssa. Vaihdoimme maissikuulumiset: vähän on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten on valtavan paljon (silloinhan vein niitä säkkikaupalla naapurin leskirouvallekin), onneksi meillä on vain kolme kanaa (epäselväksi jäi kuinka monta heillä), kyllä tämä kunnolle tekee hyvää jne. Ihan sellaista perustavallista höpöttelyä. Mies poikineen suuntasi pellon ylälaitaan, minä pysyttelin lähellä omia laitumia.

Tähkiä oli tosiaan vähän, keräsin sen mitä löysin ja jätin pellonlaitaan haettavaksi traktorilla. Menin kotiin lepäämään ja taisin torkahtaa. 

Eilen aamulla yritin nousta aikaisin mutta en pystynyt. Siinä vaiheessa kun vihdoin pääsin pellolle eli ennen yhdeksää, oli naapurustossa asuva nuorukainen käynyt jo paikat läpi ja hän oli poistumassa paikalta kärryjen kanssa. Pellolle jäi vielä vanhempi nainen, joka keräili tähkiä esiliinan liepeeseen. Mies oli lähtenyt viemään säkkiä kaukana olevalle autolle. Nainen kiljaisi hänen peräänsä korkealta ja kovaa "OOOOIIIII!!!!" niin että pieni laakso kaikui ja raikui. Miestä ei silti näkynyt, ei kuulunut. Ryhdyimme totta kai juttusille kun pellolla tuli vastaan tuntematon ihminen. Vaihdoimme kuulumiset: heikosti on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli niiiiin valtavasti, tämä on erinomaista kuntoilua, kerroimme tärkeää informaatiota itse kunkin kanojen lukumäärästä, ”te olette ulkomaalainen”, nainen totesi, jatkoimme jutustelua ja päämäärättömältä vaikuttavaa harhailua ruo´ontynkärivistöjen välissä yrittäen olla hyökkäämättä saman tähkän perään.

Kurkistelija maissipellossa. Kuva sunnuntailta. 

Siirryin seuraavalle pellolle. Pian vastaan tuli minua hiukan vanhempi pariskunta, miehellä muhkeat mursuviikset ja rouvalla päässä huivi. Oli jälleen syytä vaihtaa kuulumiset, arvaatte varmaan jo miten se meni: kovin on vähän tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli paljon enemmän, meillä on onneksi vain kolme (pariskunnalla neljä) kanaa, tämä käy kyllä hyvästä liikunnasta ja mikäs tässä on tällaisella ilmalla käyskennellä pellolla. Aurinko paistoi heleältä taivaalta.

Jälkeenpäin muistin, että juttelin samaisen pariskunnan kanssa viime vuonna samoissa puitteissa. Ja ensi vuonna varmaan palataan taas asiaan.

Kun elää tällaisessa höpöttelykulttuurissa, jatkaa samaa rataa Suomessakin käydessä. Olen menettänyt melkein kaikki estot ryhtyä juttusille vieraiden kanssa ja joskus joudun hampaat irvessä pidättelemään itseäni sillä tiedän hyvin, että omituisia höpöttelijöitä katsotaan toisinaan hiukan karsaasti. Portugalissa on kuitenkin melkein parasta, että voi kanssaelää, conviver, vieraidenkin ihmisten kanssa edes sen hetken verran, eikä kukaan pidä ulkomaalaista höpöttäjää mitenkään omituisena.

Kanatkin saivat talveksi ruokaa. 

Catch of the day, päivän saalis.