Vastapaino

”Juoksu on vastapainoa työlle”, kirjoitti maratoneja juokseva serkkuni hiljattain viestissään. Se jäi kolkuttamaan päähän. Vastapaino. Keinulaudalla paino tarvitsee vastapainoa ja päinvastoin, ilman painoa vastapainosta tulisi paino ja keinulauta keikahtaisi toiseen laitaan. Hmmm.

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on taipumus hakea elämäänsä tasapainoa, sitä, että keinulaudan molemmissa päissä on saman verran painoa. Jos ei ymmärrä tehdä niin, sairastuu aika varmasti ennen pitkää. Paino vetää pinnan alle, vastapaino nostaa pinnalle. Vastaavasti: kun käyttää energiaa johonkin, täytyy sen seurauksena ladata akkuja. Muuten loppuu virta. Yksinkertaista. 

Monella työssä käyvällä tasapaino on hukassa, painoa on enemmän kuin vastapainoa. Arkinen tekeminen vie helposti enemmän energiaa kuin mitä ehtii vapaa-ajalla ladata akkuhinsa. Onko silloin liian kuormittavassa työssä? Todennäköisesti on, mutta se on mitä yhteiskunta ja yrityselämä kaikkine tulosvaatimuksineen niskaan nakkaa. Jos yksi ihminen ei veny asetettuihin vaatimuksiin, löytyy jonosta seuraava joka on enemmän kuin halukas yrittämään. Missä on inhimillisyys? Ei  missään. Korkeintaan paikassa nimeltä Utopia.

Ei tietenkään kaikissa työpaikoissa revitä työntekijän selkänahasta sitkeitä riekaleita. Olin jopa kerran sellaisessa työpaikassa, missä normipäivänä oli leppoisa tahti ja kahvitauko kaksi kertaa päivässä. Olin silloin alle kolmekymppinen ja riittävän naiivi luullakseni osastosihteerin paikkaa eläkeviraksi.

Sitä kesti viisi vuotta. Kyseistä yhtiötä ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan. Se pilkottiin ja myytiin palasina, työntekijät viskottiin palasten mukana sinne, tänne. Olin viimeisten lähtijöiden joukossa toimitusjohtajan kanssa. Pakkasin yhtiön 75-vuotisen historian laatikoihin ja lähetin Elinkeinoelämän arkistoon. Sinne ne lienevät hautautuneet pölykerrosten alle. Ei ketään enää kiinnosta vanhakantainen voimayhtiö. 

Prosessia kutsuttiin varmaan kehitykseksi. Sähkömarkkinoiden vapautumiseksi. Omistajat pistivät firman lihoiksi.

Sen jälkeen on keksitty ulkoistukset. En pysty kirjoittamaan niistä ilman niskavillojen pörhentelyä, joten jätetään se toiseen kertaan. 

Mutta se vastapaino. Ja tasapaino. Nyt näen, että lähdin viimeisimmästä työpaikastani koska ne molemmat puuttuivat. Painoa oli liikaa, se veti minua pinnan alle, ja sitä oli jatkunut liian pitkään. Pyrin hankkimaan vastapainoa käsitöillä, matkoilla, sienestyksellä ja muulla mukavalla, mutta se ei riittänyt. En jaksanut. Tai en enää vain halunnut. Lopetin ennen kuin se elämä olisi lopettanut minut. Tiedän, olen pahuksen onnekas kun oli mahdollisuus ja rohkeutta tehdä muita ratkaisuja. Ei kaikilla ole. 

Miten on nyt, kun painoa ei pitäisi olla? Irtiotonhan luulisi olevan hillitöntä irrottelua ja silkkaa vastapainoa. Onko elämän herkkä keinulauta keikahtanut vastakkaiseen suuntaan ja vastapainosta tullut paino?

Tavallaan. Niin sanotusti tuottavassa iässä oleva kokee helposti, että on pakko tuottaa jotain, vaikkei taloudellisia paineita siihen välttämättä olisikaan. Tosin nykymaailmassa mihinkään ei voi luottaa, ei laskea senkään varaan että pankissa olevat varat olisivat turvassa ja tallessa ja että ne ylipäätänsä riittävät niin pitkälle kuin toivoisi. Pitää siis tehdä jotain, tuottaa jotain. Jos sana "tuottaa" kolahtaa businessmaailman taakse jättäneen arvoja vastaan, niin kutsutaan sitä sitten vaikka itsensä toteuttamiseksi tulonmuodostuksen toivossa. Pitää luoda jotain. Luova tekeminenhän on mitä parasta vastapainoa ei-luovalle työlle. Sitten kun luovasta tekemisestä tekee itselleen työtä, tarvitseekin jo sen vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Konkreettista käsillä työskentelemistä. Vaikka lannan lapioimista. Heinän niittoa käsin sirpillä. Rikkaruohojen raivausta. Sellaista, mikä jollekulle on työtä, on toiselle ah niin hyvää tekevää vastapainoa. 

Olen palannut takaisin siihen mistä lähdin: tuntikausia koneen naputtelua ja sen jälkeen vastapainoksi muuta tekemistä. Ero entiseen on siinä, että nyt kaikki on kutakuinkin tasapainossa ja omassa hallinnassa. Ei komenna kukaan. Kaikkein vähiten herätyskello. 

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on luontainen tarve hakea elämäänsä tasapainoa, painolle vastapainoa ja vastapainolle painoa. Elämän kiikkerä keinulauta vaappuu ja vavahtelee, hakee asentoaan, asettuu sijoilleen. 

Vastapainon hakeminen työelämälle ei ole kaikille itsestään selvää. Työ antaa niin paljon, on niin haastavaa, kehittävää, mielenkiintoista, hauskaa. Silti se kuluttaa energiaa, pikkuhiljaa, salakavalasti. Jollei ymmärrä hakea vastapainoa ja ladata akkuja, on ennen pitkää uuvuksissa. Ihminen ei ole kone. Meillä ei ole koneistoa, rattaita, joihin voisi ruikkia voiteluöljyä kitkan ja kitinän lopettamiseksi. Siihen tarvitaan vastapainoa.

Toitotan aina niitä pieniä onnen hetkiä. Pieniä onnistumisia. Mielekästä tai miksei yhtä hyvin täysin pöhköä tekemistä. Lepoa ja rentoutumista. Hyvästä seurasta nauttimista. Urheilua ja liikuntaa. Jotain mikä saa hymyn huulille. Jokaisella on oma tapansa tai niiden yhdistelmä vastapainon hankkimiseksi. Totta kai keikahduksia suuntaan ja toiseen tapahtuu, se on elämän normaalia aaltoliikettä. Ilman niitä elämä olisi tylsää ja tasapaksua. Pelkkä vastapaino tekisi elämästä sietämättömän kevyttä, aiheuttaisi hillittömän endorfiinimyrskyn, niin että sinkoutuisimme maata kiertävälle radalle ja silloin voisi jo hyvällä syyllä sanoa, että jalat eivät ole maassa.

Toisaalta, pitäisikö niiden ollakaan...? Hmmm.


Kuvissa kyllästyneen oloinen kirkonmies ja hymyileviä ihmisiä Tampicon kaupungissa Meksikossa, ujonpuoleisen henkilökuvaajan paratiisissa. Ihmiset suorastaan pyytävät tulla kuvatuiksi. Lisää kuvia ja matkakertomusta neljän vuoden takaa löytyy täältä.