Veriaurinko

Viime sunnuntaina navakka ja kuuma etelänpuoleinen tuuli puhalsi kuin jättikokoinen hiustenkuivaaja. Kulkiessaan pitkin Portugalia se yllytti pieniä palonalkuja roihuaviksi palomeriksi. Paikoin tuho on käsittämätön. Yli 40 kuollutta. Tuhoutuneita koteja, tehtaita, tuotantoeläintiloja, kokonaisia kyliä, metsiä. Tuhansia palomiehiä teki parhaansa hillitäkseen paloja, mutta heitä ei riittänyt joka paikkaan. Paloja oli samanaikaisesti satoja eri puolilla keskistä ja pohjoista Portugalia.

Kuvasin illansuussa kekäleenä hehkuvaa, veriappelsiinin väristä aurinkoa. Silloin en ollut vielä uutisista kuullut metsäpalojen laajuudesta ja uhrien määrästä eikä meillä päin tuntunut edes savun hajua. Ilmassa oli painostavaa ukkosta, ja odotimme pilvien repeävän ja valuttavan maahan kauan kaivattua vettä. Pilvet myllersivät taivaalla kuin hornankattilassa. Myöhemmin sain tietää, että seassa leijui sekä savua että ilmeisesti myös pölyä Saharasta. Ne kantautuivat Suomeen asti. Sama veriaurinko nähtiin sielläkin tiistaiaamuna.

Kauan kaivatut sateet saapuivat, mutta monen kannalta pari päivää liian myöhään.

Luonto toipuu palon jälkeen suhteellisen nopeasti. Maa alkaa vihertää muutamassa viikossa, mutta puiden kasvuun menee vuosia. Monet heristelevät syyttävää sormea eukalyptusmetsiköiden suuntaan, sillä ne kuivattavat maaperää. Uusia viljelmiä ei saakaan enää perustaa. Ihan yhtä lailla roihuaa kuitenkin alkuperäinen pinjamänty, kuivasta heinikosta puhumattakaan. Aluskasvillisuutta pitäisi raivata, mutta ei kaikilla metsänomistajilla ole siihen resursseja. Raivaamaton on meidänkin pieni metsäpalstamme vähän matkan päässä maatilalta. Se kasvaa eukalyptusta ja niiden lomassa hirvittävää piikkipensasta. En tiedä millä sitä pystyisi raivaamaan. Siitä ei pysty  katkomaan edes oksaa. Hedelmätarhalla olen nähnyt senkin, että kun jonkin paikan siistii rikkaruohoista, ei mene montaa päivää kun se rehottaa taas sakeassa kasvustossa. Kaikki kasvaa mikä vähän saa alleen multaa ja päälleen pienen kasteen sekä aurinkoa. Myrkytys olisi ainoa tapa hillitä ei-toivottuja kasveja. Se, tai kitkeä aamusta iltaan.

Ei tee mieli hyväksyä sitä, että metsäpalot kuuluvat portugalilaiseen kesään. Ei saisi olla niin, mutta pohjimmiltaan se on luonnonkatastrofi – ikävän usein ihmisen edesauttama – siinä missä tulvat, hurrikaanit ja maanjäristyksetkin. Kun sadetta ei saada moneen kuukauteen, on metsä tai maasto kuin jättimäinen tuluskukkaro. Lasinsiru, salamanisku, sammuttamaton tupakantumppi tai roskienpoltto kielloista huolimatta riittää laittamaan palonalun kytemään. Tuuli viskelee kipinöitä eikä katso minne. Niin, ja lisänä mellastavat vielä pyromaanit.

Näissä ja vähän muissakin mietteissä suuntaan huomenna Lissaboniin. Järjestämme perjantaina Bookshop Bivarissa pienen portviinillä maustetun dekkari-illan, joka on suunnattu alueella asuville ja siellä käyville suomalaisille. Kivaa nähdä vanhoja tuttuja ja toivottavasti myös uusia kasvoja. Ensi viikolla kerron miten ilta sujui. Ja sitten aloitan uuden kirjoitusprojektin, saatuani helmikuussa ilmestyvän kirjan pois käsistäni ja kustantajalle.  Päässä muhii nimittäin aihe, joka odottaa malttamattomana päivänvaloon pääsyä.