Muratin mustat marjat

Valkoisia...

Juuri kun olin ajatellut, että tätä koleaa ja kosteaa talvea riittää vielä piiiitkien kuukausien ajan, saimme iloksemme yllätyskevään. Aurinko on paistanut pari päivää jopa kuumasti, pikkulinnut laulavat, puissa silmut pullistelevat, jopa pihapiirin rupikonnilla on kevättä rinnassa, kun ne ryömivät öisin pitkin muurinpieltä yksi toisen reppuselässä.

Sinisiä...

Voisin olla ulkona vaihtamassa ruukkukasveille uusia multia tai raivaamassa hedelmätarhaa varsin rehevästä rikkaruohokasvustosta. Voisin kävellä meren rannalla tai kylän kujilla kamera kourassa. Voisin istua piharakennuksen vintille vievillä portailla rapsuttamassa koiria ja neulomassa, mutta  en tee sitäkään. Kirjoitan kolmatta kirjaani enkä osaa oikein irrottautua mihinkään muuhun.

Periaatteessa sen kanssa ei ole mikään kiire, mutta olen kärsimätön. Haluan päästä pian käsiksi seuraavaan ideaan, joka on ihan jotain muuta kuin dekkari. Ehkä. Siinä kyllä etsitään jotain, joka on kadonnut. Löytyykö se lopulta, siitä en ole vielä varma. Antaa tarinan kuljettaa itseään ja katsotaan mihin se vie.

On tammikuu, kello on viisi ja istun sisällä ikkunat auki aurinkoon. Päivät ovat pidentyneet aimo harppauksen, valo tunkeutuu silmien perukoille ja sieltä ties mihin tumakkeisiin tai johonkin paikkaan missä se voimistuu kuin suurennuslasin läpi energiaksi, joka saa minut melkein pomppimaan. Joka kevät sama juttu. Hiukan valoa ja lämpöä, ja duracellpupu minussa pääsee irti. Tai pääsisi, jollei kirjoittamiseen keskittyminen vähän hillitsisi. Joka aamupäivä teen kyllä jotain muuta normiaskareiden lisäksi. Eilen värjäsin yhden neulomani kaulahuivin, tänään tein chilihilloa, huomenna ties mitä.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn koirien kanssa kävelyllä traktoripolulla. Heti kun ne näkevät minun vetävän saappaita jalkaan, ne aloittavat innokkaan ulinan ja tasajalkaa pomppimisen ja keskenään räyhäämisen. Portille on kauhea kiire ja kilpa siitä, kumpi pääsee ensimmäisenä pujahtamaan ulos. Ne viilettävät pitkin polkua tai peltoa kuin torpedot, korvat lepattaen ja riemun virne naamoillaan. Gaia käy ruohon sekaan makaamaan ja väijymään, vain sen päälaki näkyy. Batatinha juoksee sitä kohti, Gaia nousee ylös ja yrittää torpata Batatinhan, joka hyppää sen yli ketterällä loikalla. Kutsun niitä, ja kunhan karkeloiltaan kerkeävät, ne tulevat luo ja näyttävät niin onnellisilta.

Violetteja...

Traktoripolku on roihahtanut kukkimaan talven pienin kukin. Sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia – kaikki minulle yhtä nimettömiä ja yhtä kauniita. Muratin (luulisin) mustat marjat kypsyvät, kesällä muuria pitkin kulkevat köynnökset kukkivat mehiläisparven ahkeroidessa niiden kimpussa. Kurkistelen pientareen pikkuruisia kukkia ja poimin mukaani minikokoisen kimpun, pistän sen kotona Iittalan Kivi-lyhtyyn, sillä se on niille juuri sopivan kokoinen maljakko.

Kotiin palatessa poimin hedelmätarhalta mukaan pari appelsiinia, joista seuraavana aamuna puristan mehua. Appelsiinipuu valmistautuu jo ensi talven satoon, se kukkii, ja kukkien tuoksu leviää ilmaan kuin parfyymi. Lyhtykirsikoissa on pitkät oksat täynnään pienen hedelmän sisältäviä lyhtyjä. Ne kypsyvät hiljalleen pitkin talvea ja kesää. Keitän niistäkin hilloa, purkillinen kerrallaan, seuraksi kermaiselle juustolle.  

Keltaisia...

Pihalla pellavat aloittelevat kukintaa pienin kukin. Ne viivähtävät ilonamme vain muutaman tunnin, sitten terälehdet varisevat maahan  sinisenä sateena. Huomenna avautuu uusia kukkia, tämänpäiväistä enemmän. Loppukesästä itse itsensä kylväneet kosmoskukat ovat kituutelleet sinnikkäästi läpi talven, silti vain muutaman sentin pituisissa kasveissa on niissäkin pienet kukat. Kesällä, jos vettä riittää, ne voivat kasvaa yli metrisiksi pensaiksi. Lievässä talvihorroksessa uinunut puutarha heräilee, ja kasvit venyttelevät siroja varsiaan kohti aurinkoa.

Joskus harmaina päivinä ottaa kaikki päähän. Mikään ei suju kuten toivoisi, teksti kangertelee, käsityöt eivät innosta, pienet sotkut keittiössä ja muuallakin huutavat putsaajaa, on kylmää ja kosteaa ja ankeaa, koirat levittelevät kuraisia tassunjälkiä joka paikkaan ja tuuletuksenkin puutteen huomaa.

Sitten tulee tällainen päivä kuin tänään. Se paistaa joka risukasaan. Antaa uskoa tulevaan ja Duracellpupuun taas virtaa. Talven selkää on taivuteltu, jos ei ihan vielä taitettu, ja kevättä kohti kuljetaan.

Kahden viikon päästä olen päässyt matkalaukkuni kera – toivottavasti – perille Helsinkiin. Toisen dekkarini Kuolet vain kahdesti  julkkarit pidetään lauantaina 17. helmikuuta klo 14.00 Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä (lukusali 3. kerros). Tervetuloa!

Tänään otin kameran mukaan kävelylle. 

Ja muratin mustat marjat.