Koodauksia

Miten suhtautuisit, jos ulkomaalainen seurustelukumppanisi ehdottaisi sinulle seuraavaa: ”Muuta asumaan kanssani vanhempieni luokse, huolehdi kotitöistä, siivoa, tiskaa ja laita meille kaikille ruokaa. Voit pyörittää siinä sivussa pientä omaa bisnestä, kunhan se ei vie liikaa aikaa kotitöiltä. Näin meillä päin on tapana toimia.”

Ensimmäinen reaktio lienee järkytyksen, kauhistuksen ja syvän torjunnan yhdistelmä. Meihin suomalaisiin – niin naisiin kuin miehiin – on koodattu arvomaailma, jossa naisilla on samat oikeudet kuin miehilläkin ja kotityöt jaetaan puolisoiden kesken. Ei välttämättä tasapuolisesti, mutta melkein jokainen tekee kuitenkin jotakin. Jollei muuta, niin vähintäänkin estää makoilullaan sen, ettei sohvalle pääse kertymään pölyä.

Jollekin kotirouvan pesti voi olla unelma-”ammatti”. Sitä tosin ei saa sanoa ääneen, sillä se herättäisi syvää paheksuntaa. Meihin on koodattu myös arvomaailma, jossa ammatin hankkimista, ansiotyön tekemistä ja veronmaksua arvostetaan yli kaiken muun. Se on suomalaisen yhteiskunnan kivijalka. Ilman sitä kaikki luhistuisi. Lapset, kotirouvat, työttömät ja eläkeläiset ovat kakkosluokan kansalaisia, sillä he eivät tuota mitään (huom. tämä ei ole minun mielipiteeni vaan kärjistetty tulkinta vallalla olevasta näkemyksestä). Opiskelijat ovat siinä välimaastossa, sillä hehän sentään hankkivat sitä ammattia, jonka turvin voivat, toivottavasti pian, tuottaa yhteiskunnan tarvitsemia asioita, kuten verotuloja.

Suomalaisen yhteiskunnan ulkoistusbuumi lähti vaivihkaa siitä, kun naisille ennen muinoin tavanomainen hoivarooli ulkoistettiin lastentarhoille, perhepäivähoitajille ja vanhusten hoitokodeille. Se oli käytännön sanelema pakko: sotien jälkeinen yhteiskunta tarvitsi työvoimaa ja perheet tarvitsivat rahaa elääkseen yhä kallistuvassa maassa ja tavoitellakseen kohenevaa elintasoa. Naiset myös huomasivat, että on antoisaa kun voi toteuttaa itseään ja ambitioitaan perhepiirin ulkopuolella. Naisen arvo yhteiskunnalle kasvoi sen myötä kun hänestä tuli tuottamattoman kotityön tekijän sijaan tuottavaa työtä tekevä yhteiskunnan täysarvoinen jäsen. Kaikki muuttui muutamassa vuosikymmenessä, yhden sukupolven aikana. 60-luvun alussa äitini oli kotirouva, 60-luvun lopussa ei enää. 

Kaikissa yhteiskunnissa ei ole näin. Joissakin kulttuureissa useampi sukupolvi asuu samaa taloa ja naisen/miniän ensisijaiseksi tehtäväksi mielletään kodin, lasten ja vanhusten hoito. En käytä sanaa ”yhä”, sillä se viittaisi siihen, että sellainen kulttuuri olisi jotenkin kehityksestä jäljessä. Voi se ollakin, mutta mieluummin ajattelen vain, että se on erilainen. Kyseisen kulttuurin edustajiin on koodattu arvomaailma, joka suomalaisen silmissä näyttää oudolta. Naista alistavalta. Sehän ei meille sovi. Huntupakkokin on kuin näyttäisi pirulle ristiä tai heiluttaisi vampyyrille valkosipulilettiä. Silti eräs arabinainen sanoi, että hänellä on oma vapautensa. Miehen tehtäviin kuuluu perheen elättäminen, naisella on omat tehtävänsä. Eikä sen hunnun ja kaavun alla ole yhtään mitään väliä millainen tukkapäivä tänään on tai oletko hiljattain ajellut säärikarvasi. Feministit paukutelkoot nyt rintsikkansa rikki, mutta vapautta se on tuokin jollei muusta haaveile. En minä sano, että arabinaisten asema olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen, en sano. Koodaukset vain ovat erilaiset. 

Missä sitten menee kipukynnys, jota suomalaisin arvoin koodattu nainen ei voi, ei pysty ylittämään? Taloudellinen riippuvaisuus on yksi mittari. Ilman omia tuloja tai omaa varallisuutta on riippuvainen puolisostaan. Se on kylmä fakta, jota voi toki lämmitellä yhteisen pankkitilin kautta. Kotitöiden jakautuminen on toinen mittari. Jos puunaa, putsaa, pesee, pyykkää ja vielä kokkaa sillä välin kun talouden muut jäsenet täysin terveitä anoppia ja appea myöten keskittyvät estämään pölyn kertymistä sohvalle, tulee kilteimmälläkin naisella raja vastaan. Jos kyseessä olisikin vain oma perhe, kipukynnys olisi korkeampi ja naisella enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Lapsia voi kasvattaa ja miestäkin tarpeen tullen kouluttaa. Voi ainakin yrittää. Liiton mukana tulevat kaksijalkaiset, harmaantuvat myötäjäiset laskevat kipukynnystä ja vahvatahtoisen anopin alaisuudessa älykkäästä ja osaavastakin naisesta voi tulla pelkkä piika. Sitä on vaikea niellä.

Kaikki on lopulta kiinni pakosta ja tahdosta. Ihminen sopeutuu vaikka mihin ja koodaa arvomaailmansa uudelleen, jos hän niin haluaa tai hänen on pakko. Sopeutumista hidastaa tai se voi estyä kokonaan, jos ei ole halua eikä pakkoa. Se on niin yksinkertaista.

Aloin pohtia näitä juttuja nähtyäni some-keskustelun, jossa tuo alussa esitetty ehdotus oli tehty eräälle suomalaisnaiselle, eikä hän tiennyt miten siihen suhtautua. Arvomaailmojen koodaukset kun eivät osu yhteen, ja yksittäisen ihmisen voi olla utopistista odottaa, että toisen maan kulttuuri ja perinteet muuttuisivat vastaamaan hänen toiveitaan ihan pian. Pioneereja on toki aina. 

Näissä tunnelmissa valmistaudun seuraavaan matkaan. Poissa ollessani kukaan ei siivoa eikä pyykkää, ruokaa sentään laitetaan ja tiskataan. Tästä tietoisena ja vapaana liikkumaan lähden pienelle kierrokselle Espanjaan. Viikon kuluttua on luvassa kirjaesittelyt sekä Torremolinosin että Benalmadenan Suomi-yhdistyksissä. Jännityksellä odotan, tuleeko väkeä kuuntelemaan tuntematonta, aloittelevaa kirjailijaa.  

Kuvituksena tuore lehmä ja parin tunnin ikäinen urosvasikka. Niihin on koodattu paljon selkeämmät arvomaailmat kuin meihin ihmisiin. Niiden onnelliseksi tekemiseen riittää ruoka, lämpö ja lauma.