torstai 3. toukokuuta 2018

Marcelo, Supersankari


Tänä aamuna heräillessäni mietin aihetta blogipäivitykselle. Kysyin Carlosilta ehdotuksia, kun hän alkoi raotella silmiään. ”Vasta heräsin, en minä tiedä!” hän protestoi, mutta hetken kuluttua ehdotti aiheeksi Marceloa, kun tätä aamun uutispläjäyksessä kuvattiin sanoilla Bolhãon Supersankari.

Viime viikolla kävin kurkistelemassa Bolhãon torin portilla Portossa Israelista tulleiden vieraiden kanssa. Myöhästyimme, sisällä näkyi vain vartija ja nainen lakaisemassa käytävää. Tämän legendaarisen torin peruskorjauksesta on väännetty kättä vuosikymmeniä ja vihdoin työt on aloitettu. Remontin ajaksi torikauppiaille tarjottiin korvaavaksi tilaksi lähellä sijaitsevaa ostoskeskusta, mutta se ei houkutellut ketään, ei kauppiaita, asiakkaita eikä varmasti ainakaan turisteja. Vanhassa ränsistyneessä torirakennelmassa on ollut juuri sitä rapistunutta charmia, joka Portossa viehättää. Mutta ei auta, rakenteet on korjattava ennen kuin ne kaatuvat niskaan.

Eilen uutisoitiin väliaikaisesti ostoskeskukseen siirretyn torin avajaisista, joita kunnioitti läsnäolollaan kukapa muu kuin koko kansan lemmikki, tasavallan presidentti Marcelo Rebelo de Sousa. Hänen vierailullaan oli torikauppiaille suuri symbolinen merkitys, se oli osoitus siitä, että tavallinenkin ihminen on tärkeä. 

Portugalilaisten ja maassa asuvien ulkomaalaistenkin sydämiin luikerrellut sympaattinen Marcelo kuvattiin väkijoukon keskellä vierellään Porton pormestari Rui Moreira. Hän tervehti torikauppiaita poskisuudelmilla, halauksilla, otti pyynnöstä selfieitä heidän kännyköillään. Uutisraportissa eräs mies, varmaankin torikauppias, puhui Marcelolle suurella tunteella, laittoi kätensä presidentin olkapäille siinä väentungoksen keskellä. ”Tuo ei onnistuisi Suomessa”, sanoin Carlosille puistatusta hilliten. ”Meillä on puolen metrin suojavyöhyke varsinkin etupuolella. Ei saa koskea.” Carlosia ihmetytti. Mitä pahaa kosketuksessa on? Täällä muiskitaan pusuja poskille, taputetaan selkää tai puristetaan olkapäätä, halataankin. Kättely suomalaiseen tapaan on suorastaan paheksuttavaa. Brrrr, kylmää!

Tunnustan, en ole vieläkään täysin tottunut poskisuudelmiin. Hiljalleen se alkaa sujua vähemmän vaivautuneesti ja joskus muistan jopa ottaa silmälasit pois ennen kuin tervehdin toista rillipäätä. Pokat kolisevat toisiaan vasten. Käteni laitan olkapäälle herkästi, se on merkki välittämisestä. Suomessa käydessä on helpottavaa, kun pusut saa jättää väliin ja voi ihan vaan halata. Se on jotenkin tutumpaa. Kummilapsistani kaksi on pienestä pitäen oppinut siihen, että kun heittäydyn polvilleni, levitän käteni ja hihkun ”haliiii”, he ryntäävät syliini. Kunhan he kasvavat, polveni pääsevät vähemmällä, mutta toivottavasti sama tapa muutoin jatkuu.


Palataan hyperaktiiviseksi sanottuun Marceloon. Hän ehtii joka paikkaan ja on uutisissa joka päivä. ”O Marcelo do dia”, Päivän Marcelo, on meillä illallisaikaan odotettu uutispätkä. Milloin hän on markkinoilla, käymässä sairaalassa, jakamassa ruokaa kodittomille, valtiovierailulla, puhumassa poliitikoille – joka päivälle on jotakin. Ainoastaan alkuvuonna tehdyn tyräleikkauksen aikaan oli parin päivän tauko. Tuli ihan ikävä. Viime vuoden tuhoisissa metsäpaloissa Marcelo kuvattiin lohduttamassa kotinsa ja jopa läheisensä menettäneitä ihmisiä. Hän kietoi kätensä itkevien vanhusten ympärille, suuteli otsaa, lohdutti siten kuin toista lohdutetaan – koskettamalla ja olemalla läsnä. Näitä liikuttavia kuvia näet vaikka tämän linkin kautta.

Ihmettelemme tämän tästä, miten ihmeessä Marcelo jaksaa olla joka päivä esillä, jossain kansan keskellä. Itsekseni ajattelin, että ensimmäisen presidenttivuoden jälkeen tahti hiipuu. Ei ole hiipunut vielä kahdenkaan vuoden jälkeen. Ehkä hän saa energiaa juuri siitä mitä tekee; on läsnä ja osoittaa välittävänsä. Se on tekoja, ei pelkkiä sanoja. Presidentiksi hän todellakin on Supersankari. 

Loppuun pakollinen säätiedote. Tällä hetkellä aurinko paistaa poutapilvien lomasta. Kännykän sääsovellus kertoo lämpötilaksi 17 astetta, lämpömittariahan meillä ei ole. Kesävaatteille ei ole vielä käyttöä, villasukille on. Viime viikolla vaihdoin untuvapeiton tilalle kevyemmän peiton, tällä viikolla otin untuvapeiton uudelleen käyttöön. Jäätävän kevään jälkeen odotan kuumaa kesää. Sellaista, että voi kävellä varvastossuissa ja nostaa hiukset ylös ja paljastaa niskan, että voi lähteä käymään Portossa tarvitsematta miettiä sellaista tylsyyttä kuin villatakkia, että voin ilta-astiat tiskattuani istua pihalla seuraamassa kun lepakot lähtevät liikkeelle, että voi kattaa sunnuntailounaan pihalle aurinkovarjon alle ja katsoa miten vinho verde -pullo hikoilee. Aah, koko kesä on vielä edessä!


Kuvissa Bolhãon vanhaa toria, ilman Marceloa. Kun ihmisen kuulemma pitää haaveilla jostain, niin minäpä haaveilen siitä, että joskus tapaisin Marcelon ihan henk.koht. Tämä unelma ei liene mahdoton toteuttaa, kunhan vaan osaisin olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vaikka Bolhãon uusitun torin avajaisissa kahden vuoden kuluttua. 

2 kommenttia:

  1. Heippa Anu! Kiva postaus!Ihme pakkaus tosiaan tuo Marcelo! Ei tunnu kaipaavan yksinoloa! Olen kanssasi samaa mieltä poskisuukoista, kunnon halaus riittää. Oikeastaan vierastan noita poski- ja ilmasuukkoja. Odotan todella lastenlasteni kasvamista, kohta en polvillani heitä mennen tullen halatessa pääse sieltä ylös! Täällä on ollut enimmäkseen pilvistä +10, mutta raaka tuuli. Odotan lämpenevää kevättä ja kesän lämpöa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anja! Marcelo on ihan perusportugalilaisen sosiaalinen :-D Toivotaan että siellä alkaa ilmat lämpenemään ja tuuli hellittäisi!

      Poista