maanantai 29. lokakuuta 2012

Maan halki 8,5 tunnissa

Kävin viime viikolla maan etelärannikolla Albufeirassa. Liikun Portugalissa lähes aina junalla. Se on helppo ja suhteellisen edullinen tapa kulkea, ja sillä pääsee melkein minne vaan. Hiukan hidasta se kyllä on, varsinkin vanhoilla diesel-junilla, mutta näkeepähän maisemat paremmin, kun ne eivät vilistä ohi liian lujaa.

Kun päivän aikana kulkee pohjoisesta etelään, tai päinvastoin, näkee miten maisemat eroavat toisistaan eri puolilla maata. Pohjoisessa on vihreämpää ja metsäisempää, maan keskiosissa tasaista ja kuivaa, ja etelässä taas hiukan kumpuilevampaa, kuten pohjoisessakin. Junarata kulkee kaupunkien halki, kylien ohi, maissipeltojen, oliivipuulehtojen ja korkkitammimetsiköiden läpi. Matkan aikana näin useamman lammaslauman paimenineen, isoja härkiä laitumella, silmänkantamattomiin palanutta metsää, raunioituneita tehdasrakennuksia ja kauniita vanhoja taloja, pieniä kyliä. Kuin toisesta maailmasta.

Joka on käynyt Albufeirassa, on nähnyt Portugalista ehkä yhden prosentin verran. Lomalaiselle se on loistopaikka viihtyisine hotelleineen, uimarantoineen, ravintoloineen ja pubeineen. Siellä on helppo olla ja rentoutua. Ihan hyvä niin. Jos kuitenkin haluaa tutustua itse maahan tai paikalliseen elämään, kannattaa lähteä muualle, vaikkapa Faroon tai Aljezuriin. Tai kokonaan pohjoisemmas tai sisämaahan. Olen nähnyt tästä maasta enemmän kuin moni portugalilainen, enkä vielä ole saanut tarpeekseni. Yksi asia on yhteistä melkein kaikkialla: ihmiset ovat aidon ystävällisiä.

Kävelin Albufeirassa pientä kujaa pitkin ja kysyin tietä kujaa lakaisevalta rouvalta. Hän näki minun näpsivän kuvia ja kysyi, haluanko nousta talon kattotasanteelle, josta on parempi näköala. Halusin toki. Juttelimme siinä tovin. Käytän aina hyväkseni tilaisuutta jutella ihmisten kanssa. Suomalaisesta tuppisuusta on tullut ulkosuomalainen jututtaja. Sosiaalisuus näköjään on tarttuvaa.

Paluumatkalla pohjoiseen pysähdyin yöksi Lissaboniin. Lissabon on vähän kuin Helsinki: kaunis kaupunki, jossa on aina kiva käydä, mutta on hyvä että sieltä pääsee äkkiä pois. Kävin illallisella Restauradores-aukiolla/kadulla, joka oli tupaten täynnä väkeä. Ravintolan tuttu brasiliaistarjoilija ehdotti, että lähtisimme kuuntelemaan live-musiikkia jonnekin kun hän pääsee töistä, mutta lähdin tällä kertaa nukkumatin matkaan. Ravintoloiden sulkeuduttua puolenyön jälkeen Restauradores autioituu, kun väki siirtyy Bairro Alton kaupunginosaan, jossa on vilkas yöelämä. Sen jälkiä siivottiin kaduilta varhain sunnuntaiaamuna, kun kävin siellä kävelyllä.

Sitä helposti unohtaa miten hyväosainen itse on, mutta kun istahtaa katukahvilaan ja kerjäläinen toisensa jälkeen käy pyytämässä lanttia, tuntee syvää syyllisyyttä. Auttaisin heitä kaikkia jos voisin, mutta roponi ei heidän osaansa muuta, auttaa vain saamaan syötävää sinä päivänä. Siinä missä Suomessa yhteiskunta huolehtii heikoimmista, täällä ihmiset ovat solidaarisia. Kerjäläisiä ei katsota karsaasti, vaan apua anelevalle mummolle tai invalidille annetaan lantti. Ostokset tehdään tuttavan liikkeestä, pyykit pesetetään sillä, jolle siitä saatava pienikin tulo on elintärkeä, ja pihatyöt teetetään työttömiksi vaan ei toimettomiksi jääneillä kyläläisillä. Talouskriisi on saattanut monet ahdinkoon, mutta yksin ei ole jäänyt kukaan.

Portugali on pieni mutta sinnikäs maa, jonka asukkaat ovat sitkeitä löytöretkeilijöiden jälkeläisiä. Yhä edelleen ihmisiä lähtee muihin maihin paremman elämän toivossa, mutta moni on myös palannut sanoen, että heidän elämänsä on täällä. Kuten eräs ystäväni sanoo: "Voimme olla köyhiä, mutta meillä sentään on aurinko."

Aurinko paistoi aamulla, ja sain osan matkapyykeistä pestyä ja melkein myös kuivattua. Nyt hieman satelee, mutta vielä tarkenee ilman lämmitystä. Lähipäivät keskityn kirjoittamiseen, mutta sen jälkeen tutkimusmatkani täällä taas jatkuu.
 
 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti