Pyhiinvaeltajia ja enkeleitä

Vuosi sitten sosiaalisessa mediassa levisi sarjakuva, jonka kahdessa ensimmäisessä ruudussa näytettiin, miten talouskriisissä kamppailevat kreikkalaiset ja espanjalaiset marssivat kaduilla mieltään osoittaen. Kolmanteen ruutuun oli piirretty niin ikään taloudellisessa ahdingossa olevia portugalilaisia, jotka nauttivat aurinkoisesta päivästä rannalla lekottaen. Neilikkavallankumouksen hengessä: peace and love. 

Tosiasiassa viimeisen vuoden aikana on järjestetty mielenosoituksia ja yleislakkoja varmaan enemmän kuin maan koko historian aikana, ja vaadittu muun muassa säästökuurista vastaavien ministerien erottamista.

Nyt täällä on talouskriisin lisäksi sisäpoliittinen kriisi. Valtiovarainministeri Vítor Gasparin mitta täyttyi, ja hän otti ja lähti ministerin kiikkerältä pallilta. Päivää myöhemmin myös ulkoministeri erosi. Gasparin erosta seurannee vielä sketsikriisi, sillä hän on ollut yksi keskeisistä imitaatiohahmoista suositussa viihdesarjassa AntiCrise, suomeksi ”Antikriisi”.

Mutta se politiikasta. Edellisessä blogipäivityksessä oli kirjoitusvirhe. Kirjoitin aukiota tarkoittavan sanan z:talla, kun se oikein kirjoitettuna on praça.  Praza-sanaa käytetään reilut 100 kilometriä täältä pohjoiseen, Espanjan puolella Galiciassa, missä puhutaan kieltä, joka kuulemma muistuttaa enemmän portugalia kuin espanjaa. Santiago de Compostelaan matkaavat pyhiinvaeltajat saattavat tehdä tämän havainnon, tai ehkä ei.

Pyhiinvaeltajia on näkynyt melkein päivittäin. Lähitienoolla kulkee ainakin kaksi keltaisin nuolin merkittyä reittiä: toinen lähellä meren rantaa ja toinen enemmän sisämaassa, ohittaen Carlosin uuden kodin aivan läheltä. Melkein joka kerta käydessämme kahvilassa lounaan päälle näemme hellehattuisia, rinkka selässä taivalta taittavia vaeltajia. Haluaisin tietää, mikä heidät saa lähtemään raskaalle matkalle. Ehkä jonain päivänä, sopivan tilaisuuden tullen, alan haastatella heitä. Älkää siis peljätkö, jos satutte tekemään kyseisen matkan jollain näistä reiteistä, ja pienen kylän ainoalla bussipysäkillä levähtäessänne eteenne ilmestyy hahmo, jonka hiukset loistavat aurinkoa vasten kuin sädekehä. Se ei ole enkeli, vaan minä vaan.

Taistelu passionpuskasta vuohia vastaan jatkuu. Kilipukki on kesytetty, se ei puskaan enää pyri, mutta sen kaksi naaraspuolista seuralaista oppivat parissa päivässä painamaan pöheikön suojaksi pystytetyn kanaverkon maahan, ja ahnas katse silmissään ne kävivät pensaspolon kimppuun. Käyn niitä välillä häätämässä pois, aseenani pitkävartinen moppi, jolla sohin kohti vuohia, ja huudan niille "pois puskasta, pois, hus hus!" Eivät ne kuitenkaan pelkää moppia eikä minua. Taistelu on käymässä lähinnä periaatteelliseksi, sillä passionpuska on jo melkein menetetty. Enää on kyse lähinnä siitä, kuka antaa periksi ja kenellä on paksuin pää. Ehkä jonain päivänä teemme aselevon, tai minä nostan sorkkani pystyyn ja lasken mopin maahan, käyn ostamassa passionhedelmät torilta, ja vuohet voittavat. 

Carlos kysyi minulta maalausurakan aikana, että enpä tainnut Portugaliin muuttaessani arvata päätyväni tekemään niin kovasti töitä. No, en nyt siitä tiedä, sillä joskus ajattelin voivani maalata työksenikin. Mutta, kun yhtenä päivänä aloin lakaista laajalta katosalueelta vuohien ja lampaiden pudottamat papanapommit ja muut pienet läjät, totesin Carlosille, että sitä en olisi ikinä arvannut päätyväni tekemään täällä. Elämä välillä yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Ihme on sekin, että vuohet ja lampaat eivät ole sotkeneet päiväunipaikkaansa uudestaan, yhtä kilipukin pientä vahinkoa lukuun ottamatta. 

Lupasin kertoa Pedron ja Inêsin kalmankatkuisen rakkaustarinan. Tässä se tulee. Taannoin 1300-luvulla Portugalin kruununprinssi Pedro (suomeksi Pietari) rakastui palavasti vaimonsa galicialaiseen, aatelissukuiseen palvelijattareen Inês de Castroon. Vaimo sittemmin kuoli, jätettyään miehelleen vain yhden sairaalloisen perillisen. Kuningas Afonso IV, Pedron isä, yritti naittaa Pedroa toiselle kuningattareksi soveltuvalle naiselle, onnistumatta aikeissaan. Pedrolla ei ollut sydäntä eikä silmiä muille kuin Inêsilleen, jonka kanssa hänellä oli jo lapsiakin. Saadakseen poikansa kuriin isä määräsi Inêsin surmattavaksi, joten tältä leikattiin pää poikki Coimbrassa Santa Clara-a-Velhan luostarissa, pienen lapsensa silmien edessä. Pedro jahtasi rakastettunsa murhaajia, kunnes sai heidät kiinni muutamaa vuotta myöhemmin, ja tappoi heidät julkisesti, repien sydämet heidän rinnasta, kuten he olivat hänelle tehneet.

"Rakastan sinua kovasti enkeli, t. Inês"

Pari vuotta Inêsin kuoleman jälkeen Pedro nousi valtaistuimelle, ja hänestä tuli kuningas Pedro I. Hän ilmoitti menneensä Inêsin vielä eläessä tämän kanssa salaa naimisiin, ja että tämä oli laillinen kuningatar. Tarinan mukaan Pedro I määräsi Inêsin kaivettavaksi haudastaan kruunausseremoniaa varten ja pakotti koko hovin vannomaan kuuliaisuutta kuningattarelleen ja suutelemaan tämän kättä, tai mitä siitä nyt siinä vaiheessa enää oli jäljellä. Myöhemmin Inês haudattiin Alcobaçan luostariin, jossa hänen marmoriarkkunsa on yhä tänä päivänä vastapäätä Pedron arkkua, jotta kun he viimeisenä tuomiopäivänä nousevat kuolleista, he voivat ihan ensimmäiseksi nähdä toisensa.

Rakkautta? Hulluutta? Ihan mitä vaan, mutta esimerkillään Pedro latasi aimo tukun paineita jälkipolvien rakastuneille latinoille. Tarina kiehtoo ihmisiä yhä nykyään. Itse kuulin sen ensimmäistä kertaa käydessäni asianosaisten arkkujen äärellä Alcobaçassa. Ajattelin silloin, että miten paljon tässä maassa onkin sellaista, mistä ei ole aiemmin kuullutkaan; paikkoja, tapahtumia, ihmisiä, historiaa ja tätä päivää. Suomalaisille Portugali on vain pieni piskuinen maa Euroopan toisella laidalla, kiusallinen piikki EU:n lihassa. Yli kymmenen miljoonaa ihmistä yrittää kuitenkin tulla toimeen ja elää ihan normaalia elämää täällä, haaveillen helpommasta huomisesta. Nykyisistä talousvaikeuksista syytetään poliitikkoja, jotka EU:iin liittymisen myötä tekivät, ainakin näin jälkikäteisellä viisaudella, huonoja päätöksiä. Valtiovarainministerin erottua odotellaan henkeä pidätellen hänen seuraajansa tekevän ihmeitä maan ja kansan pelastamiseksi.

Enkelit valvovat Pedron unta Alcobaçassa.

Portugalilaiset eivät ole täydellisiä. He ovat inhimillisiä. Rakastavat, riitelevät, tulistuvat, rauhoittuvat, juonivat, tekevät töitä, rentoutuvat, säästävät, tuhlaavat. Toisin kuin suomalaiset, portugalilaiset eivät ole kosketuskammoista, vaan kosketuskaipuista kansaa. Tunteita ei piilotella vaan ne näytetään, julkistetaan, kirjoitetaan seinälle, kuten oheisissa graffiteissa. Vuosikymmeniä yhdessä eläneet vanhukset kulkevat käsi kädessä. Perheet syövät päivittäiset ateriat yhdessä, parhaimmillaan isovanhemmat, lapset ja lastenlapset kaikki saman kattilan äärellä.  Vanhuksista ja lapsista pidetään huolta, vaikkei se aina mutkatonta olekaan. Kaveria autetaan. Solidaarisuus on jokapäiväisiä pieniä tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. 

Matkailija tai muu ulkopuolinen pääsee myös osalliseksi portugalilaisen mentaliteetin parhaimmista puolista. Lähes kaikkialla ja melkein joka tilanteessa ihmiset ovat avoimen ystävällisiä ja auttavaisia, joskin joskus hieman ujoja ensi alkuun. Tietä neuvotaan, tarvittaessa kädestä pitäen. Ihmiset ovat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia, eivätkä hermostu pienestä. Jos joku tukkii autollaan yksisuuntaisen kadun odottaessaan jotakuta kyytiin, ja perään muodostuu jonoa, ei kukaan tööti torvella. Ei tässä elämässä niin kiire sentään ole ettei paria minuuttia ehtisi odottamaan. Eihän? Päätä alkaa kivistää, kun ajattelenkin vastaavaa tilannetta Suomessa. Mikä meidät saa niin aikataulujen, kellon ja kiireen orjiksi? Aika on rahaa, aika on rahaa, tik tak tik tak, minun aikani on valtavan paljon rahaa tik tak. Lepään sitten haudassa, nyt on kiire, kiire, kiire, TIE AUKI JA HETI! TÖÖÖÖÖTTTT!  

Kiire on usein asennekysymys, ja sen saa loppumaan kun niin päättää. Minä päätin niin, tosin tietyksi määräajaksi. Nyt, kun ajattelen mahdollista paluuta Suomeen ja uuden oravanpyörän etsimistä, pelkkä ajatus puistattaa. Tottuisihan siihen taas, tietysti tottuisi. Tottuminen ja sopeutuminen on meidän ihmisten vahvuus. Sillä me pärjätään.

"Rakastan sinua elämäni rakkaus!"

Onneksi minulla on vielä runsaasti aikaa tehdä sitä mitä oikeasti haluan: kirjoittaa ja valokuvata. Elämä yllättää, aina välillä, ja ehkä vuoden kuluttua olen jossain ihan uudessa tilanteessa, tekemässä jotain mitä tänään en osaa edes kuvitella tekeväni. Vuohenkakat on putsattu ja lampaiden kerimistä päässen kohta kokeilemaan, joten sen täytyy olla jotain muuta. 

Joskus pitää ottaa ohjat omiin käsiinsä, tarttua tilaisuuteen, ja joskus pitää antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, antaa enkelin johdattaa. Pelko pois, hus hus.