Terveisiä Suomesta

Olen käymässä Suomessa. Ihmeellistä: aurinko paistaa ja on lämmintä. Kotiseuduilla Vila do Condessa satoi eilen kuulemma vettä. Kerrankin näin päin. Yleensä ensimmäinen ostokseni matkoilla on sateenvarjo.

Muutaman kuukauden poissaolon jälkeen jotkut perusasiat ovat hakusessa. Mietin, että voiko vesijohtovettä juoda. Suihkussa en muistanut mihin suuntaan pitää hanapyörylää kääntää, että saa lämpimämpää vettä. Keskellä yötä melko vieraassa paikassa herätessäni minulla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, missä olen. Sitten näin seinällä tutun taulun ja ymmärsin olevani Suomessa.

Ensimmäiset päivät ovat menneet eksoottisten kokemusten parissa: kävin Hakaniemen torilla ja kauppahallissa, sekä toisena päivänä mustikkametsässä. Muutaman tunnin rämpimisen jälkeen olut ja frutariasta hakemani oliivit maistuivat ahh niin hyvälle. Viikonloppuna pääsen veljen luona oikeaan puusaunaan, ja kuulin pientä huhua rapuillallisesta. Tähän mennessä olen saanut nauttia varrasleivästä, uusista perunoista, savusiiasta ja loimulohesta, ja tänään on tutun sillin ja tillin vuoro. Pieniä herkkuja, isoja nautintoja, elämän iloja.

Stressinaihettakin silti on. Minulla on vain pari viikkoa aikaa löytää Järvenpään asunnolle uusi, hyvä vuokralainen, edellisen muuttaessa pois. Helsingin kantakaupungissa kalustetun asunnon vuokraaminen ei olisi ongelma, mutta Kehä III:n ulkopuolella on. Uskon silti, että asiat jotenkin järjestyvät. Niillä on taipumus tehdä niin.

Suomen kesä on ihana, intensiivinen, joskin lyhyt. Ihmiset ilmaantuvat silmät sikkarallaan ulos aurinkoon kuin karhut keväällä luolistaan, ja hymy on herkässä. Vaatekertojen vähentyessä myös estot ja epäluulot muita ihmisiä kohtaan hälvenevät. Ollaan sosiaalisempia, avoimempia, tuttavallisempia. Ollaan… vähän niin kuin portugalilaiset ympäri vuoden. Etelän rennompi meininki saapuu muuttolintujen siivellä ja pesii täällä kesän ajan. Syksyllä, iltojen pimetessä ja päivien lyhetessä kansa kaivautuu taas kotikoloihinsa ja vaipuu talvihorrokseen, josta välillä äkäisinä havahdutaan kun joku vähän sohaisee.

Hauduttelen ja pyörittelen mielessäni ajatusta Suomeen paluusta, joka mahdollisesti on edessä vuoden kuluttua. Yritän kuvitella itseni työnhaussa, melkein viisikymppisenä, ja mahdollisesti/toivottavasti toimistotöissä kuten ennenkin. Säntillisessä nine-to-five -elämässä näyttöpäätteen äärellä maanantaista perjantaihin. Palkka kilahtaisi tilille turvallisesti kerran kuussa, sen vastikkeeksi pirisisi herätyskello aamukuudelta viitenä päivänä viikossa ja illalla kotiutuisin noin yhtätoista tuntia myöhemmin. Lauantaisin olisi siivous- ja saunapäivä, sunnuntaisin kirpputorien kiertelyä ihan huvin vuoksi, välillä ohjelmassa olisi sosiaalisten suhteiden hoitoa. Ihan sellaista tavallista elämää.

Ei se kuulosta yhtään pahalta. Perhe ja enin osa ystävistä on Suomessa. Kaikki on tuttua ja turvallista, terveydenhoito pelaa omalla kielellä ja kaupoista löytyy ne tuotteet, joita olen tottunut käyttämään. Maitorahkaa, kolesterolitonta leivontamargariinia, lenkkimakkaraa ja etenkin salmiakkia. Ulkona pelto- ja metsämaisemat ja kaupunkien kivikylät ovat tuttuja, olenhan katsellut niitä vuosikymmenet. Kyllästymiseen asti.

Jotenkin tunnen oloni Suomessa jo vieraaksi. En kuulu tänne. Olen turisti, joka pällistelee kauppahallin kalatiskiä ja ihmettelee, kun tuoreiden kalojen valikoima on niin suppea. Eikä siellä näy pieniä mustekalojakaan. Miten ihmeessä täällä voi tehdä lula-muhennosta?

Odottaessani jatkolentoa Helsinkiin Frankfurtin lentokentällä alkoi vastaan kävellä pukumiehiä kravatit kurkun kiristeenä ja kännykkä korvan jatkeena. Otsat rypyssä, vakavina hoitamassa tärkeitä työasioitaan ennen koneeseen nousemista. Se oli kuin toinen maailma. Kova, kylmä, tuloshakuinen, rahan hallitsema. Olin joskus pieni osa sitä. 

Edellisenä iltana olin ollut hakemassa vuohia ja lampaita laitumelta sisäpihalle yöpymään. Vuohet pistivät hanttiin. Heilutin ruohotukkua kuonon edessä ja sain houkuteltua ne aitaukseensa. Niin helppoa. Yksinkertainen elämä on kai juuri tätä. 

Maailma on näin pieni,
mutta kovin painava.

Häilyn jossain kahden maailman välillä ja tiedän, että jossain vaiheessa minun täytyy päättää kumpaan suuntaan tähtään, sillä en voi niitä yhdistää. Minne tunnen kuuluvani, missä olen onnellinen, missä on edellytykset elää – ne eivät välttämättä ole yksi ja sama paikka. Luulin olevani vapaa, mutta en olekaan. Jostain pitää tinkiä, jossain joustaa. Kaikkea ei voi saada, eikä ole tarpeenkaan. Kompromisseja. Elämä on kompromisseja.