Hyvä arki

Tuhat ja yksi kiiviä.

On miltei joulukuun puoliväli, kertoo tietokoneen päivyri. Istun ulkona pihalla pilvisenä päivänä ja kirjoitan.  Täällä on lämpimämpää kuin kauttaaltaan kaakeloidussa keittiössä, työhuoneen lisäksi ainoassa paikassa, jossa nettiyhteys toimii. Kohta alkaa varmaan sataa, viikkojen kuivan kauden jälkeen. Ehkä nurmikko alkaa vihdoin itämään. Gaia-koira seisoo vieressäni, tunkee kuonoaan käsivarteni alle rapsutusten toivossa, heiluttaa, ei pelkästään häntäänsä, vaan koko takapuoltaan. Kohta se luovuttaa ja käy maate näköetäisyydelle, tulee hetken kuluttua taas nuuhkimaan ja hönkimään viereeni. Naapurissa naukuu kissa, jossain kaukana haukkuu koira ja rälläkkä raikaa. Maaseudun rauhaa.

Kuurankukkia

Lupasin kertoa peukalomerkistä allekirjoituksena. Carlosin äidillä oli hallussaan isänsä aikoinaan hankkima hautapaikka paikallisella kirkkomaalla. Kun sille ei omaa tarvetta ole tiedossa (perheellä on hautapaikka myös toisella hautausmaalla), hän päätti myydä paikan sitä kyselleelle vanhalle rouvalle, joka haluaa siirrättää sinne miehensä luut ja omansakin sitten aikanaan. Kaupasta tehtiin kauppakirja kuten mistä tahansa tontista. Vähän yli seitsemänkymppinen, vanhempieni ikäluokkaa oleva vireä rouva kertoi, ettei hän koskaan käynyt koulua. Hän ei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään. Hän hankki kirjakaupasta mustetyynyn ja painoi peukalomerkkinsä sopimukseen allekirjoituksen paikalle. Sillä hyvä. 

Samanikäinen äitini opetteli pari vuotta sitten käyttämään pc:tä, nettiä ja skypeä. Sama Eurooppa, eri kolkat.

Irtiottoon lähtiessäni en osannut odottaa päätyväni maatilalle asumaan. Vielä vähemmän sitä, että aamurutiineihin kuuluisi vuohien ja lampaiden ruokinta ja illalla huolehtiminen siitä, että Carlosin huonomuistinen äiti ottaa lääkkeensä. Ja että toimittaisin kananmunia asiakkaalle olohuoneen ikkunasta.

Jouluruusu paikalliseen tapaan.

Sillä huhu on kiirinyt kylällä, että meiltä saa tuoreita maalaismunia. Yhtenä päivänä jääkaappi pursusi ruskeakuorisia herkkuja, seuraavana päivänä lähti neljä munatusinaa yhdelle leipuriemännälle, joka tilasi saman tien kaksi tusinaa lisää. Ensimmäisen lisätusinan hän tuli hakemaan naapurin kanssa, pakkasin ne ja ojensin olohuoneen ikkunasta, kun en siihen hätään alkanut etsimään pääoven avaimia. Ojensin munapussin, toivottelin hyvää päivää ja pistin akkunan kiinni. 

Muutkin ovat alkaneet kysellä maalaismunia. Pohdimmekin, pitäisikö kanoja hankkia lisää, sillä tätä menoa joudumme ostamaan omat munamme marketista. Munavuori muuttui kertaheitolla munapulaksi.

Kiiveistä ei kuitenkaan tule olemaan pulaa. Niitä on niin paljon, että yksi oksia kannatelleista kivipilareista romahti tuulessa. Kiivejä on jaettu naapureille ja tutuille, eikä oksistossa yhtään näytä siltä että sieltä olisi poimittu mitään. Kaljuiksi ne alkavat vaan käydä, sillä pakkanen pureskeli lehtiä, ja ne tippuvat vähitellen kuivina käppyröinä maahan. Poimin niitä vuohille ja lampaille. Ne näköjään tykkäävät rouskutella niitä. Aiemmin niin arka Pedro-pässi syö nyt kädestäni ja joskus jopa hamuilee sormiani. 

Kissa kiivipuussa katsoo koiraa.

Irtiotto on siis yllättänyt. Tylsää olisikin, jos kaikki menisi ennakko-odotusten ja suunnitelmien mukaan. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, enkä hetkeäkään ole katunut ratkaisujani. Elämä on tällä hetkellä varsin yksinkertaista ja vaatimatonta. Emme tee lomamatkoja ulkomaille, käy kuntosaleilla tai hienoissa ravintoloissa, emme osta kalliita muotivaatteita tai kenkiä, ainoa auto ei ole kovin uutta vuosimallia ja lommojakin siitä löytyy. Ylellisyyksiä en edes kaipaa. Loppujen lopuksi sitä tulee yllättävän vähällä toimeen. Minulle luksusta on kuuma suihkuvesi ja kuiva kylpypyyhe ja se kun joku pyytämättä hakee tietokoneeni virtajohdon ja pistää sen pistorasiaan, kun akusta alkaa virta loppua.

Ulkoisia menestyksen merkkejä tärkeämpää on se, että on hyvä arki. Aamuisin ei tarvita herätyskelloa, vaan päivä valjetessaan hoitaa herätyksen. Syömme päivittäin yhdessä kaksi yhdessä valmistettua ateriaa. Päivän askareissa ei tarvitse hosua, vaan asioita voi tehdä rauhallisesti, oman mielen mukaan. Niin paljon on silti tekemistä, että kirjoittamiselle on vaikea ottaa aikaa. Kaikki tekeminen on kuitenkin vapaaehtoista, sillä mikään ei kaadu jos jätän kasvimaan kitkemättä tai keittiön lattian lakaisematta. Välillä otan aikaa itselleni, lähden Gaian kanssa kävelylle ja kahville, tai istuskelen tasanteella pihaportin ulkopuolella pellolle katsellen.

Koira katsoo kissaa kiivipuussa. 

Tällaista on stressivapaa elämä. Kun ei ole isoja menoja, ei tarvita isoja tulojakaan. Omalla ajalla on oma arvonsa, jota ei voi euroissa mitata. Olen ymmärtänyt elämän rajallisuuden. Pitkän pitkää elämää tärkeämpää on se, miten sen elää, ja että elää niin kuin itselleen on hyvä. Ei kaikilla aina ole käytännön mahdollisuuksia järjestää elämäänsä niin, tiedän kyllä, mutta silti voi pyrkiä siihen, vähitellen, pikkuhiljaa, omalla tavallaan, pieni askel kerrallaan. Joskus pitää hyväksyä asiat niin kuin ne ovat ja yrittää löytää tasapaino sitä kautta. Päätä ei kannata hakata seinään, sillä ei se seinä sillä häviä minnekään. Pitää kiertää se, kiivetä sen yli tai palata vähän matkaa taaksepäin ja etsiä uusi suunta. Joskus täytyy tehdä Irtiotto. Ja yleensä se on sen arvoista.