Täydellisen epätäydellinen joulu

Joulunaika alkaa olla takanapäin ja tänään alkaa arki. Viikkoja kestävien kaupallisten valmistelujen jälkeen joulu menee Portugalissa nopeasti hujahtaen. Aattoillan lisäksi vain joulupäivä on pyhitetty eikä tapaninpäivää vietetä ollenkaan. Tänään monella on jo normaali työpäivä.

Suureelliset joulusiivoussuunnitelmani tekivät lässähtävän mahalaskun. Sain perjantaina ärhäkän mahataudin ja vietin viikon aurinkoisimman päivän (=otollinen siivoussää) suljettujen ikkunaluukkujen takana, pedin pohjalla kevyessä kuumeessa ja syvässä unessa. Pari seuraavaa päivää meni vielä etovassa horteessa, mutta sain sentään jouluostokset tehtyä. Aattoaamu alkoi kaameassa vesisateessa ja puuskaisessa myrskytuulessa. Silloin ei pestä lattioita, ei. Ne jäivät pesemättä. Samoin jäi laittamatta kylpyhuoneeseen Marimekon punaraidalliset pyyhkeet ja punaiset käsipyyhkeet. En myöskään saanut tehtyä pääoveen joulukranssia, sillä en jaksanut lähteä metsään asti hakemaan tarvikkeita. Työhuoneen sekasorto saatiin pois silmistä ja pois mielestä yksinkertaisesti pistämällä ovi kiinni. Lautasliinat jäi ompelematta ja paljon muutakin tekemättä. Harmittihan se. Aaton edetessä minuun iski jonkinasteinen jouluväsymys ja hermot vinkuivat pinkeinä.

Jostain kumman syystä sitä lataa itseensä utopistisia odotuksia joulun suhteen. Eikö vaan? Että tänä vuonna kaikki onnistuu ja menee putkeen. Tänä vuonna joulusta tulee Täydellinen Joulu. Kinkku on juuri sopivan kypsää ja suolaista, laatikot sulattavat kielen, pulla on täynnä rusinoita ja glögistä ei tule kukaan huppeliin. Saunapuhtaat, kiharapäiset lapset leikkivät sopuisasti ja hiljaa keskenään, anoppi hillitsee pitkän ja terävän kielensä, appiukko närästyksensä, ja oma puoliso katsoo lämpimästi ja taputtaa kevyesti takapuolelle keittiössä ohi kulkiessaan eikä tartu tv:n kaukosäätimeen kertaakaan koko aaton aikana. Koirakin torkkuu kaikessa rauhassa eikä vingu ja pyri ulos. Kuusessa on neulaset tiukasti kiinni kuin liimattuina, eikä yksikään kynttilä ole palanut eikä palloihin ole ilmaantunut lommoja kesän varastoinnin aikana. Illan hämärryttyä sataa lunta hiljalleen maahan hiljaiseen, isoina, puhtaanvalkoisina hiutaleina, peittäen ikkunan takana kurkkineen tontun pienet jalanjäljet. Ihana, sanoinkuvaamaton joulurauha laskeutuu maahan talviseen, kun sen asukkaat talous toisensa jälkeen viipaloivat kinkun ja kantavat ruuat pöytään.

Todellisuus kolahtaa niskaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa kun anopin viiltävä kieli ottaa vauhtia liian terävästä glögistä, lapset juoksevat pitkin taloa tukkanuottasilla ja kaatavat sekametelisoppaa uudelle matolle. Koira hyppää kuuseen, jonka neulaset ja pallot karisevat ja kolisevat lattialle iloisesti rapisten. Kaukosäädin liimautuu puolison käteen ja tämän katse tv-ruutuun. Kinkku on suolaista ja tortut kärähtävät uuniin pöydän kattauksen aikana. Lumesta ei ole tietoakaan, sillä inhottavaa, kylmää vettä vihmoo hämärässä päivässä, jonka ankeutta ei hälvennä edes naapurin kirjavat vilkkuvat jouluvalot. Joulurauha? Mikä ihmeen joulurauha?

Minun oli vaikea päästä joulutunnelmaan, sillä minulle se tulee ennen kaikkea itse valmistettujen ruokien kautta, enkä tänä vuonna edes joulupäivänä tehnyt suomalaista jouluruokaa. Jouluaattona pöytään kannettiin portugalilaiset perinneruuat; alkupaloiksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä portviinilasillisen kera, pääruuaksi keitettyä turskaa, perunoita ja kaalia, jälkiruuaksi kakkuja ja rabanadas-leipiä, köyhienritarien makoisia pikkuserkkuja. Joulupäivänä ylijääneet kala ja vihannekset koottiin muhennokseksi. Yksinkertaista, helppoa ja hyvää, terveellistäkin. Keskiyöllä monet suuntasivat messuun, missa do galo, "kukon messu". Ihmettelin nimeä. Eiväthän kukot keskiyöllä kieu, ei edes jouluna.

Myönnän, kyllä minun oli ikävä saunaa ja hangessa jäähdytettyä olutta. Kinkkua ja perunalaatikkoa. Kraavilohta, silliä, ah, ja smetanaista sienisalaattia. Kaikkea sitä, mikä teillä Suomessa asuvilla lukijoilla alkaa hiljalleen pyrkiä korvista ulos. Mutta joulu ei voi olla täydellinen ilman niitä omia perinneherkkuja, lempiruokia. Eihän?

Kuten olen muutamaan kertaan tunnustanut, vastustan täydellisyyttä. Se on tylsää pinnalta kimaltelevaa kiiltokuvaa, latteaa, vailla sisältöä. Ei joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Jotain saa puuttua. Jotain saa mennä pieleen, vastoin suunnitelmia ja odotuksia. Ei se haittaa. Julistetaan itse itsellemme joulurauha ylisuurten odotusten ja vaatimusten suhteen.

Myöhään aattoiltana lämmittelin keittiössä vettä vanhanrouvan kuumavesipulloihin. Katselin isolla ruokapöydällä ja työtasoilla sikin sokin olevia ruuantähteitä, kattiloita ja likaisia astioita, jotka odottivat tiskikoneen tyhjennystä ja uudelleen täyttöä. Sekasortoinen näky, joka sai minut ensin huokaisemaan, sitten hymyilemään itsekseni. Tämä joulu oli sittenkin aika Täydellinen. Olimme kattaneet pöytään viisikymmentä vuotta vanhan punakuvioisen astiaston ja isältä perimäni vanhat venäläiset kristallilasit. Carlosin poika oli ripustanut joulumäntyyn Vilasta tuomani valot ja lisäkoristeet, isoäitinsä istuessa sohvalla pitsiliinaa virkaten. Carlosin kanssa siivosimme aamulla olohuoneen ja sohvapöydälle laitettiin Sari-ystäväni aikoinaan tekemä joululiina. Sade valui pitkin ikkunoita, mutta takassa loimotti valkea. Kahdesta Suomesta tulleesta joulupaketista löytyi kaikkea kivaa; suolakurkkuja, Åbyn kartanon ihanaa kuminaruisnäkkäriä, hauska lankajoulupukki, hentoja lasienkeleitä, suklaapusuja ja salmiakkia. Illallispöydässä viivyimme pitkään, keskustellen vilkkaasti, ja illallisen jälkeen kuskasimme nelistään käytetyt astiat keittiöön ja päätimme yksimielisesti jättää ne odottamaan aamua. Carlosin kanssa joimme vielä kupilliset cevadaa ja lasilliset portviiniä, vanharouva muisti ihan itse ottaa lääkkeensä, poika soitteli kitaraa ja ison luun saanut Gaia käväisi sisällä rapsuteltavana.

Joulu alkaa olla ohi, mutta minulle se on vielä edessäpäin. Uudenvuodenpäivänä, kun Carlosin poika tulee taas luoksemme, laitan yksinkertaisen version suomalaisesta jouluruuasta. Silloin meillä on uunissa paistettua possua, peruna- ja porkkanalaatikkoa, rosollia, sienisalaattia, kylmäsavulohta, lohipateeta, ja ehkäpä haen Ikeasta myös silliä. Jonka todennäköisesti saan syödä ihan yksin.

Sitä ennen, Uudenvuodenyönä, avaamme lähikauppiaan joululahjaksi antaman kuohuviinin, syömme kaksitoista rusinaa ja esitämme ensi vuodelle kaksitoista toivetta, yhden vuoden jokaista kuukautta kohti. Pitää jo nyt alkaa miettiä mitä toivoo, sillä äkkiseltään en keksi niin montaa asiaa mitä voisin enää toivoa. Niin moni toive on jo toteutunut.