Älä mene metsään sunnuntaina

Muutama vuosi sitten, asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa, kävin sisämaassa ajelulla yhden ystäväni kanssa. Pysähdyimme vuorenrinteelle katselemaan alhaalla laaksossa olevaa pikkukylää. Kaukaa kantautuivat ne kylille tyypilliset äänet: kirkonkellot, kukot ja traktorit. Ihastelin ystävälleni, että siellä on varmaan hyvä asua. Hän totesi aika lakonisesti, että ei noissa sisämaan kylissä välttämättä ole niin idyllistä kuin kuvittelisi. Ne olivat pitkään liki täysin eristyksissä muusta maailmasta. Toisin sanoen puolisot on otettu samasta kylästä, samasta suvustakin. Ennen pitkää sillä on seurauksensa.

Näkyykö metsää puilta?

Olen kuullut kahdesta tapauksesta, vuosien takaa, että vanhemmat olivat yrittäneet pakottaa lapsensa naimisiin serkkunsa kanssa. Molemmissa tapauksissa lapsi oli päätynyt päättämään päivänsä.

Tosin täällä käsite ”serkku” on paljon laajempi kuin Suomessa. Kutakuinkin jokainen kaukaista sukua oleva on serkku. Kesällä kävimme yhdessä tämän kylän kahviloista. Kahvilanpitäjä sanoi olevansa Carlosin serkku ja kertoi pitkät selitykset siitä, että mitä kautta. Ihmettelimme, että miten hän ylipäätänsä tunnisti Carlosin. Sana oli kai kylällä kiirinyt. Siellä sun täällä jossain talossa asuu serkkuja tai kadulla kävelee vastaan serkkuja. Ja minä kun luulin, että minulla on iso suku.

Loppukesällä innostuin poimimaan karhunvatukoita. Mehevimmät mustat herkut kasvoivat erään hiljaisen metsätien varrella, tässä ihan lähellä. Sanoin, että sinnehän voin mennä yksinkin, kävellen, ettei tarvitse aina kuskata. ”Älä mene yksin sinne”, sanoi Carlos. ”Liikkeellä on kaikenlaisia tolloja, tolos.” En kysynyt tarkemmin mitä hän tarkoitti, mutta arvasin kyllä. Jotkut elävät vielä eri vuosituhannella ja suhtautuvat naisiin lähinnä esineinä tai hyödykkeinä. Jotkut miehet ajattelevat, että nainen on miehen käytettävissä jos mies niin haluaa. Jotkut ovat vielä sitä mieltä, että vaimo on miehen omaisuutta. Käsitysjäänteitä aiemmilta ajoilta. Suomalaisen silmissä hyvin vieraita. 

Korkkitammen karhea iho. 

Läheisessä talossa asuu 14-vuotias nuorukainen. Miten tämän nyt sanoisi hyväksyttävällä tavalla – no, pojan älykkyys ja sosiaaliset taidot eivät ole sillä tasolla kuin mitä sen ikäisellä lapsella olettaisi olevan. Hän puhuu, paljon, mutta jostain näkee että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Hän käy koulua, siis silloin kun viitsii. Ihan tavallista koulua. 

Kesällä, kun niitin heinää vuohille, poika tuli joskus juttelemaan. Ajattelin, että kivaa, poika ei ujostele vierasmaalaista naista ja kivaa, saan uusia tuttavuuksia. Mutta kun poika alkoi kehua minua sympaattiseksi ja kauniiksi (huom. en ollut käynyt suihkussa enkä laittanut tukkaani vielä sinä aamuna, vaan olin likainen ja hikinen heinätöistä) ja pyysi suukkoa, niin kylältä kuuluvien kirkonkellojen lisäksi kuulin hälytyskellojen kilinää takaraivossani. Tuli kiire takaisin talolle.

Eräänä sunnuntaiaamuna poika tuli pellon laidalle aseen kanssa. Ilmakivääri, metsästyskivääri, mikä lie. En minä niitä tunne. Pitkä piippu siinä oli ja puinen perä. Hän sanoi, ettei se ole ladattu. Hän oli kuullut läheisestä metsästä samat laukaukset kuin minäkin. Gaia oli lähtenyt juoksemaan metsää kohti, ja hädissäni juoksin sen perässä, sain sen onneksi palaamaan takaisin pellolle. Poika tuli paikalle ja kertoi innoissaan siitä, kun oli ampunut pieniä kaneja jonkun kanssa. Halusin sulkea korvani. Hän osoitti koiraa aseella. Kielsin häntä tekemästä niin, en vain vihaisena vaan myös säikähtäneenä. Tuli taas kiire takaisin talolle. Poika tarjoutui kantamaan heinäsäkit vuohien ja lampaiden aitaukselle.

Satumetsä, Guimarães. 

Jos toinen ei ole täysin vastuussa tekemisistään tai sanomisistaan, niin onko oikeus olla hänelle vihainen? Missä menee raja? Saahan lievästi kehitysvammaiselta tai vajailla sosiaalisilla taidoilla varustetulta lapselta odottaa, että hän tottelee aikuista joka kieltää tekemästä jotain? Jos hän ei tottele, saako suuttua? Eräiden tapahtumien jälkeen en jää enää juttelemaan pojan kanssa kun hän tulee kadulla tai peltotiellä vastaan. Olen pahoillani kun näin on, mutta vaisto kehottaa varomaan.

Torstait ja sunnuntait ovat sallittuja metsästyspäiviä. Kirkoilta kuuluvat paukkuraketit eivät ole ainoita sunnuntaiaamun pamautuksia. Laukauksia kuuluu, kanirassuja kuolee. Metsästäjät hakevat tähtäimiinsä myös peltopyitä ja kyyhkysiä, jossain päin villisikojakin. Metsään ei tee mieli päiväkävelylle laukausten kaikuessa ilmassa. Carlos kielsi minua ykskantaan menemästä metsään koskaan yksin. Niiden tollojen takia. Uskon häntä suosiolla.

Käkkyräkoivu Caramulossa.

Kylän kaduilla voin kuitenkin kulkea Gaian kanssa. Ei täällä periaatteessa vaarallista ole, mutta talouskriisin myötä rikollisuus on lisääntynyt sen verran paljon, että on huolettomampaa kulkea kameran kanssa kun mukana on henkivartija, guarda-costas (”selänvartija”). Gaialla pistää kulmahammas näkyviin huulten välistä, ihan kuin se näyttäisi puolittain hampaitaan. Ihmiset kysyvätkin aina aluksi, tekeekö se pahaa. Ei tee. Mutta jos sitä alkaa rapsuttamaan, se ei anna lopettaa. Siitä varoittelen potentiaalisia rapsuttajia. 

Jonain kuivana päivänä – ei kuitenkaan torstaina eikä sunnuntaina – täytyy lähteä käymään omassa metsässä. Viime kerralla sieltä löytyi laakeripuu piikkipensaspöheikön takaa. Laakerinlehdet antavat lula-mustekalamuhennokselle oivan maun ja sopivat myös lihapatoihin. Jos piikkipensaan läpi löytyy tie puulle, olemme jatkossa omavaraisia laakerinlehtien suhteen, ja niitä riittänee tuomisiksi seuraavalle Suomen reissullekin. 

Huomenna ei metsään ole asiaa, vaikka onkin perjantai. Nyt on vielä hiljaista ja tyyntä, mutta huomispäiväksi on luvattu kovaa tuulta ja rankkaa sadetta. Tänäänkin satoi rakeita. Päivät ovat jo pidentyneet selvästi, mutta talven selkä ei ole vielä taittunut. 

Ensimmäisessä kuvassa eukalyptuksen vanhan kuoren alta paljastunutta uutta pintaa. Talvisin ne kuoriutuvat ja ikään kuin luovat uuden nahan.