Kaksitoista rusinaa

Lasit huurussa.

Vanha vuosi lähti lipettiin kovan mekastuksen saattelemana. Keskiyön aikaan talomme vierestä kuului melua ja pauketta, avasimme ikkunan ja näimme naapureita kuohuviinipullojen ja metsästysaseiden kanssa, ampumassa isolle pellolle. Lähikylien keskustoissa ammuttiin raketteja. Sade oli ystävällisesti tauonnut.

Lähdin katsomaan miten Gaia-koira suhtautuu mekastukseen. Sitä ei näkynyt missään. Aikani huudeltuani ja vihelleltyäni se ilmestyi, ilmeisesti auton alta. Vasta makupalojen avulla sain sen houkutelluksi takaisin petiinsä.

Menon rauhoituttua alkoi rusinaurakka. Kaksitoista kuivattua viinirypälettä, kaksitoista toivetta, yksi vuoden jokaista kuukautta kohti. Mutustin rusinoita ja mietin toiveita. Ei, en toivonut rauhaa maan päälle. Olen liian realisti. Toivoin kyllä ihmisille enemmän suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan. Kahdennentoista toiveen jälkeen huomasin, että pari tärkeää asiaa unohtui. Saisinkohan kaksi extra-toivetta, jos olen oikein kiltti? Alkanut vuosi näyttää miten käy.

Sadetta ikkunassa. 

Viime päivinä on satanut niin paljon, että alamme olla kukin kurkkuamme myöten täynnä sadetta ja kosteutta. Kaikki on nihkeää. Vaatteet, pyyhkeet, vuodevaatteet, jopa wc-paperi. Otin pari valokuvaa, kameran linssi meni heti huuruun. Koneellinen ilmanvaihto kytkettiin päälle, se on hieman helpottanut tilannetta. Sähkökäyttöinen kosteudenpoistaja olisi myös kätevä. Vilkuilin jo sellaista rautakaupassa. Tykkään kaikenlaisista kodinkoneista. Niistä tulee kotoinen olo.

Sateesta huolimatta on melko lämmintä, tänäänkin viitisentoista astetta ja heikko tuuli, joka ei löyhyttele mitään pintaa kuivaksi. Tätä kyseenalaista hupia kestää vielä parisen kuukautta, sitten aletaan kääntyä kevään puolelle.  

Valmistin uudenvuodenpäivänä suppean version suomalaisesta jouluruuasta. Lihakaupasta löytyi kinkku, jonka suolasin ja paistoin. Nyt tiedän sitten senkin, että portugalilaiset eivät tykkää syödä kylmää lihaa. Kinkkua piti lämmittää mikrossa. Rosolli ja porkkanalaatikko maistuivat kyllä. Onnistuin myös tekemään niin riittoisan suklaaleivonnaisen, että sitä oli vielä aamullakin jäljellä, vaikka Carlosin poika on täällä. Tein mokkaruutuja. Sokerikuorrutus on niin makeaa, että hampaita hyytää jo kun katsoo niitä.

Ja sitten uutisia kanalasta. Nyt on varmistunut se, että siellä vierailee munavoro. Tipujen yhteispesästä oli eräänä päivänä viety muovinen pesämuna. Yritän kuvitella munarosmon ilmettä, kun hän on yrittänyt rikkoa munitusmunaa omelettia varten. Hakkaa, hakkaa kulhon reunaan, eikä hajoa millään. ”Ähäkutti!” olisi mummoni hihkaissut.

Hehkuvat hiilet takassa lämmittävät sadepäivän iltana.

Meidän munakauppa toimii vähän samalla periaatteella kuin kylän kyltittömät lähikaupat, vaan vielä vähän salamyhkäisemmin. Asiakas koputtaa keittiön tai olohuoneen ikkunaan ja odottaa, että joku tulee avaamaan. Miksei hän soita ovikelloa? No, kaikkihan sen tietävät, ettei se toimi. Turha sitä on korjatakaan, koska ei sitä kukaan hoksaisi käyttää, paitsi ehkä ovelta ovelle kiertävät rahaa pyytävät täkäläiset romanit. Ovenkolkutinkin on varastettu. Kaikki mikä on metallia kelpaa rautarosmoille.

Jouduin jo myymään eioota munakaupan kanta-asiakkaalle, kakkuja myyntiin tekevälle rouvalle, enkä edes muista milloin olen itse viimeksi syönyt kananmunaa. Haaveilen keitetystä sellaisesta aamiaiseksi. Säästellen saan leipaistua yhden kakun viikossa. Pannukakun tekoa on turha ajatellakaan.

Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Yhtenä päivänä kanat olivat kunnostautuneet, ja jokainen kuudesta kotkottajasta oli pullauttanut munan, eikä voro ollut vielä käynyt. Kuvittelen mielessäni, miten yksi kanoista on äheltänyt yhteispesällä ja toiset odottaneet vuoroaan, naputtaen kärsimättöminä varpaitaan maahan, siivet puuhkassa lanteilla. ”Mitä sä siellä oikein haudot?” kotkottaa yksi kiukkuisena. ”Vauhtii ny, täs on muillakin paineita!” kiekaisee toinen. ”Shht, hiljaa siellä, tai muuten tulee nahkamuna”, toppuuttelee pesällä kykkijä. ”Tytöt hei, pääsenks mä seuraavaks, tää tulee ihan just!” vaikeroi koivet ristissä hyppelehtivä kotkottaja.

Yksi maailmankaikkeuden kiperimmistä kysymyksistä: kumpi oli ensin, muna vai kana? Mistä kana tietää milloin munaa kannattaa alkaa hautoa ja milloin ei? Hoksaako se, että jos on kukko käynyt kylässä, on pikkutipu tiedossa? Kuka sen on sille kertonut? Oma emoko, silloin kun se nokallaan koputti reiän kuoreen ja tulla tupsahti maailmaan, kuorenpuolikas keikkuen kypäränä pään päällä? Kävikö sen isä katsomassa sitä, vai kiipesikö se tunkiolle ja kiekaisi ylpeänä?

Kolmastoista toive: pilvetön taivas.

Näihin asioihin päässen perehtymään paremmin sitten kun kanat siirretään tälle maatilalle, turvaan röyhkeältä munarosmolta. Vuohien ja lampaiden sielunelämä on jo tullut aika tutuksi, seuraavaksi on kai kanojen vuoro. Ovatko ne niin aivottomia kuin väitetään? Voiko kanan kanssa pitää tuijotuskilpailua? Pitävätkö ne siitä jos niitä rapsuttaa? Jos lainaamme kukon siltä naapurilta, jonka kiekuja julistaa olemassaoloaan joka päivä, saisimmeko pikkutipuja ja voisimme vähitellen vastata valtavaan munakysyntään?