Ruostuuhan rautakin

Viikko on vierähtänyt taas sateen ja paisteen vaihdellessa. Olen punnertanut romaanikäsikirjoituksen kanssa, siivonnut, laitellut ruokaa, tehnyt käsitöitä, kitkenyt kasvimaata valmistellen sipulien istutusta, auttanut metsätöissä, ollut vanhuksenvahtina ja rapsutellut selälleen heittäytyvää koiraa ja siivonnut vielä lisää isossa talossa. Elämäntahti on rauhallinen, vaikka tekemistä on niin paljon, ettei paljoa pysähtyä ehdi. Mietin millaista oli ennen kun oli kesälomat ja lomamatkat ja ties mitä. Se oli erilaista elämää. Ajattelen, että nykyisellä elämäntavalla elän todennäköisesti pidempään ja terveempänä kuin jos olisin jäänyt entiseen elämääni. Toivottavasti. Pidän tästä elämästä, vaikkei tämä aina helppoa ruusuilla tanssimista olekaan.

Jotkut tuttuni ovat ihmetelleet, miten on mahdollista elää saman katon alla anoppikokelaan (tätini käyttämä termi) kanssa. Suomessa ei sellaista vaihtoehtoa moni harkitsisi viittä sekuntia kauempaa. Sikäläiseen kulttuuriin ei vaan enää kuulu, että useampia sukupolvia asuu saman katon alla. Ihmiset ovat itsenäisempiä, itsellisempiä ja joskus myös vähän itsekkäämpiä. Eikä kukaan halua olla vaivaksi toiselle, edes omille lapsilleen. Sekään ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Jokainen pitää itsestään huolta niin kauan kuin kykenee ja sen jälkeen yhteiskunta astuu kehiin.

Portugalissa on kuitenkin toisin. Sosiaaliset turvaverkot ovat yhä olemassa. Kadun toisella puolella asuu yhdessä talossa leskirouva, naapurissa poika perheineen. Rouva saattaa pienen pojantyttärensä koulubussille joka aamu ja on loppupäivästä vastassa, kun bussi tipauttaa lapsen kyydistä. Monet vanhukset elävät kotona vaikka olisivat vuoteenomia. Vaihtoehtoja ei välttämättä ole, eikä niitä ole osattu kaivatakaan. Ei, ei täällä tunneta sellaista asiaa kuin ”kotihoidontuki”, mutta joitakin helpotuksia vakavasti sairaat saavat, mm. alemman veron eläketulosta.

Kylä järjestää eläkeläisille myös erilaista toimintaa: jumppatunnin, matkan kaupunkiin uimahalliin kerran viikossa jne. Naapurin virkeä leskirouva osallistuu niihin. Eräs toinen, dementoitunut vanhus on arkisin vanhainkodin ”päiväkerhossa”, mistä hän saa illaksi keittoruuan mukaan kotiin. Kylä hoitaa tarvittavat kuljetukset, myös koululaisille, omalla pikkubussillaan. Vielä toistaiseksi on ollut varoja järjestää em. palvelut kyläläisille.

Vanhainkodeilla ei ole täällä yhtään sen parempi maine kuin Suomessakaan. Samaan aikaan kun Suomessa uutisoitiin puutteista suomalaisissa vanhainkodeissa, täällä oli uutisissa ihan samat aiheet, eri kielellä vaan. Julkisuudessa on tietysti tuotu esiin räikeät epäkohdat – ei se tarkoita sitä, että kaikki vanhainkodit olisivat kurjia paikkoja. Vaan eipä taida kenelläkään olla kiire muuttaa sellaiseen, jos vain kotona pärjää.

Me huolehdimme vanhuksesta, joka ei enää pärjää yksin. En väitä, että meillä olisi aina helppoa ja harmonista. Kommunikointi vieraalla kielellä ei ole yksinkertaista ikäihmisen kanssa, jolla on valikoivan kuulon lisäksi valikoiva muisti, eikä minunkaan puhetta ole aina helppo ymmärtää. Carlos tulkkaa tarvittaessa aina kun on paikalla. Hän on meidän portugali-portugali -simultaanitulkkimme.

Niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin, niin ymmärrän jossain määrin sen, että vanhukset pidetään aloillaan rauhoittavilla lääkkeillä ja unilääkkeillä. Kun omassa kotona on vanhus, joka vaeltelee rappusissa yöt pitkät huoneensa ja keittiön väliä, kompastelee ja kaatuilee, ja on vain ajan kysymys milloin jokin luu murtuu, niin tekee mieli pyytää lääkäriltä vahvemmat unilääkkeet, että vanhus pysyisi sängyssään. Yritän laittaa niin tuhdit yöeväät, että niillä varmasti pärjäisi aamuun asti, eikä keittiöön tarvitsisi lähteä. 

Asuttuani monta vuotta yksin minun on vaikea sulattaa sitä, että esimerkiksi keittiössä tavarat saavat jalat alleen, ja kääntäessäni hetkeksi selkääni ne ovat siirtyneet paikasta A paikkaan B. Opettelen sietämään sitä. Olen niin pitkäpinnainen ihminen, että itseänikin kyllästyttää, mutta kun proput kärähtävät, kärähtävät ne kunnolla. Mutta myrskyn jälkeen on aina tyyntä ja jaksan taas selittää saman asian sadanteen kertaan. Kyllä minullekin joutuu joitain uusia sanoja selittämään useamman kerran. Ei kukaan ole toista parempi.

Eilen illallisen aikana katsoimme uutislähetystä. Siellä näytettiin Barack Obamaa ja selitettiin jotain, en muista mitä. Kuvassa vilahti pitkähiuksinen, hyvin vaalea nainen. Vanharouva tokaisi ponnekkaasti ”uma russa” (russa = venäläisnainen). Minä heti ihmettelemään, että mistä hän päätteli naisen olevan venäläinen. Nainenhan vain vilahti kuvassa. Minulle selitettiin, nauraen, että portugaliksi ’russa/russo’ tarkoittaa vaaleaa. Sillä ei ole mitään tekemistä venäläisyyden kanssa.

Huh, ja minä kun olin ollut vähän hämmennyksissäni, kun joku joskus kutsui minua ”venäläiseksi” eli russaksi.

Vaikken ole täyttänyt vielä edes viittäkymmentä, mietin joskus jo vanhuuttani. Ruostuuhan rautakin, ja maalit rapisee. Olen jollain tasolla varautunut, on eläkevakuutus ja taloudelliset asiat jollain tavalla mietittynä. Kai sitä jotenkin pärjää. Minulla ei ole lapsia, jotka katsoisivat vähän perääni kun hapset harmaantuvat eikä jalka enää nouse entiseen malliin. Jos nyt edes siihen asti selviän näillä geeneillä. En ole siitä kovin huolissani. Ne ovat asioita, joihin voimme jossain määrin vaikuttaa, mutta emme voi valita. Kunhan me pidämme huolta omasta elämästämme, kyllä elämä pitää huolta myös meistä.