Kanat karkuteillä

Sunnuntaiaamuna mennessäni viemään aamiaista vuohille&lampaille törmäsin kanakarkulaiseen. Se oli lähtenyt aamukuoputukselle aitauksen ulkopuolelle. ”Apua!” kiljaisin mielessäni. ”Miten karannut kana otetaan kiinni!?” No, juostaan sen perässä kädet ojossa kunnes joko sen pyrstöstä tai kropasta saa otteen. Ja nostetaan se aidan oikealle (kanan mielestä väärälle) puolelle. Se lentää räpiköi sujuvasti maahan.

Laskin kanat, ja sain helttaluvuksi vain viisi, vaikka niitä pitäisi olla kuusi. Lakaisin katseellani lähipellot ja traktoritiet, kurkin hedelmäpuiden alle, mutta karkulaista ei näkynyt. Suru puserossa ajattelin, että ehkä se on joutunut muihin suihin, ketun tai nälkäisen kulkukoiran kynsiin.

Käväisin sisällä ja palasin aitaukselle. Nyt löysin kaksi kanaa mandariinipuun alta, nilkkoja myöten mullassa, vetämässä matoa maasta nokka irvessä. Ei kun uudestaan kanajahtiin.

Carlosin palattua aamukierrokselta ihmettelimme mistä kanat karkaavat. Jäimme väijyyn, eikä mennyt paria minuuttia kauempaa, kuin näimme yhden kanan tunkevan itseään rinta rottingilla aitauksen verkon läpi. Mitä tästä opimme? Kanat ovat pöyheitä ja varsinaiselta kropaltaan paljon pienempiä kuin miltä ne näyttävät. Ne menevät läpi pienestäkin aukosta. Saimme nokkalukemaksi taas kuusi, joten kadonnut karkulainen oli kömpinyt takaisin päivänvaloon.

Kanoilla maan kuopsuttaminen näyttää olevan verissä. Mitä kaikkea ne etsivätkään? Matoja, kotiloita, etanoita, ötököitä? Heitin aitaukseen appelsiinipuun alta löytämäni kaksi kotiloa, jotka olivat lemmenpuuhissa. Sorry, mutta etanat ja kotilot eivät minulta sääliä saa. Sen verran pahaa jälkeä ne tekevät muun muassa kaalimaassa. Nopein kanoista nappasi yhteen liimautuneet kotilot nokkaansa, viiden muun sännätessä paikalle. Onnekas kana kirmasi kotilopalkintoa pidellen, muut kipittivät kotkottaen sen perässä pitkin aitausta, vuohien seuratessa sivusta kulmakarvat hiukan koholla. Aamulenkki. Sinä päivänä ei yksikään kana muninut. Liikaa liikuntaa?

Aamun kaikki munat samassa korissa.

Nyt olemme lisänneet verkkoa ja kuroneet aukkoja, mutta silti oli tänäkin aamuna kolme kanaa poistunut omin luvin aitauksestaan. Minut nähdessään ne kipittivät oitis kotia kohti, etteivät saisi lentokyytiä. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että kanat kyllä ymmärtävät olevansa luvattomilla teillä.

Ymmärrän kyllä kanojen vapaudenkaipuun. Eivät ne osaa suhteuttaa omaa elämäänsä siihen, että niiden miljoonat lajitoverit viettävät koko lyhyen elämänsä ahtaassa häkissä. Vähän kuten me ihmiset katselemme asioita usein vain omasta näkövinkkelistämme. Meidän kanat näkevät sinisen taivaan ja aidan toisella puolella heleänvihreän ruohon (vuohet&lampaat popsivat ja tallasivat aitauksen viherkasvuston kahdessa päivässä). Vaikka mullassa voi ottaa mukavat tomukylvyt, on ah niin ihanaa kipittää viileässä ja kosteassa ruohikossa, pöllyttää vähän hedelmäpuun alustaa ja härnätä vuokralaisen hurjaa koiraa, joka ketjun päässä kieli maahan asti roikkuen juoksee ympyrää. Kyllä kanatkin osaavat huvitella.

Baby-viikuna.

Illan pimetessä poltimme aitauksen lähellä risuja, hedelmäpuista karsittuja oksia. Kanat painautuivat muurin viereen yhteen myttyyn, osin toistensa päälle. Luís-pukki kävi nuuhkimassa niitä, ja vuohi kun syö miltei kaikkea, niin se näykki kanojen höyheniä, saaden aikaan ankaraa räpiköintiä ja äänekästä protestointia. Ihmettelen miksi kanat eivät menneet omaan koppiinsa, jonne vuohilta on pääsy kielletty. Onko niillä yöllä turvallisempi olo kun ne ovat vuohien ja lampaiden lähellä, kuulevat niiden hengityksen ja tuhahdukset ja pössähdykset, joita ne päästelevät? Hakeutuvatko ne Pedro-pässin lämpimän pehmoiseen kylkeen? Taidan käydä jonain yönä vakoilemassa. 

Kirjoitin viimeksi hautapaikan ostaneen rouvan olevan yli kahdeksankymppinen. Muistin väärin, sillä hän on vasta 70 ja risat. Voiko ripeästi kulkevaa seitsemänkymppistä kutsua vanhukseksi, vaikka posket eivät enää persikkaiset olekaan? Kun itselle kertyy lisää ikää, huomaa että itsestä iäkkäämmät eivät enää niin kauhean vanhoja olekaan. Kaikki vaan nuortuvat!  

Persikoista puheen ollen, hedelmät ovat kovasti ajankohtaisia nyt. Melkein joka ilta olen kiipeillyt tikkailla kiivipuita pitkin ja poiminut hedelmiä talteen. Niitä on ihan älyttömästi, vaikka niitä on kassikaupalla annettu jo poiskin. Yhtenä iltana lipesin maahan muurattuun vesisäiliöön, joka onneksi ei ollut kovin syvä. Kaatelin sitten pinkeistä saappaistani vettä ja pieniä sammakoita, ja kiipesin saappaat litisten takaisin tikkaille poimimaan vielä yhden kassillisen, Carlosin ja naapurin leskirouvan siinä vieressä ihmetellessä hullua suomalaisnaista.

Luumupuu kukkii.  

Sitruunatkin alkavat kypsyä nyt kaikki yhteen syssyyn, appelsiinit myös. Luumupuu kukkii kuin olisi valkoisen pilven peittämä, ja lehdistä puolialastonta persikkapuuta koristavat hennot, vaaleanpunaiset kukat. Viikunapuu ei kuki, vaan hedelmänystyt pulpahtavat varresta ja alkavat kasvaa. Nyt ne ovat vielä pieniä nuijapäitä, satoa korjataan loppukesällä. Tuore, kypsä viikuna on paratiisin herkkua.

Mutta nyt on kiire. Lähden lapioimaan lantaa kasvimaalle, sillä kevään kylvöt pitää saada tehtyä. Illansuussa vielä kierros kiivipuissa, vuohet ja lampaat viedään laitumelta yöksi aitaukseensa, pyydystetään mahdollisesti karkuteillä olevat kanat, ja sitten voinen hyvällä omallatunnolla kiivetä yläkerran terassille sangrialasillisen kanssa katselemaan auringonlaskua.

Niin, ne viimeiset nokkoset ovat vielä kitkemättä. Monta muuta asiaa on mennyt prioriteettijärjestyksessä edelle. Eivät ne nokkoset karkaa minnekään. Huomenna taas uusi päivä aurinkoinen, lupaillen lämmintä kevättä, kesää. Äkämystyneet niveleni ovat rauhoittuneet, selkä on vetreä kuin nuorella tytöllä ja mieli tyyni kuin kypsällä naisella. Odotan taas uutta päivää innolla. Muutama iso päätös on elämässä tullut tehtyä, Irtiotto on yksi niitä parhaita.