Pehmentyneet piikit

Karhunvatukan kukka. 

Viime aikoina olen saanut viestejä ja yhteydenottoja blogia lukeneilta ihmisiltä. Kiitos niistä. Lämmittää mieltä, että kirjoitukseni ovat löytäneet lukijoita myös perhe- ja ystäväpiirin ulkopuolelta. Osa lukijoista on löytänyt blogin Suomalaiset Portugalissa -Facebook-ryhmän kautta. Jotkut ovat Portugalissa asuvia suomalaisia, toiset muista syistä Portugalista kiinnostuneita. Täällä ei helposti törmää muihin suomalaisiin, mutta kyllä meitä täällä on, ja ehkä tulevaisuudessa on vielä enemmän.

Olen vihdoin päässyt kiipeämään väliinputoajan kuopasta takaisin ihmisten ilmoille. Sain portugalilaisen sosiaaliturvatunnuksen. Se vei muutaman kuukauden ja vaati joitakin käyntejä verotoimistossa ja sosiaaliturvatoimistossa. Lokakuussa alan maksamaan sosiaaliturvamaksuja yksityisyrittäjänä. Miksi? Ihan vain siksi, että saisin tarvittaessa sairaanhoitoa. Täällä ei ole Suomen tapaan asumisperusteista sosiaaliturvaa.

Suomalainen eläkeläinen sen sijaan pääsee hauvana veräjästä. Hän voi hakea Kelasta todistuksen, jonka perusteella Suomi kustantaa sairaanhoidon. Eikä siinä vielä kaikki. Ulkomailta saadusta eläkkeestä ei pääsääntöisesti tarvitse Portugalissa maksaa tuloveroa. Maasta voi pikkuhiljaa tulla uusi eläkeparatiisi. No, talvi voisi olla hiukka lämpimämpi ja kuivempi, ainakin täällä pohjoisessa, mutta muutoin täällä voi elellä aika mukavasti Suomen mittapuussa pienellä eläkkeellä.

Karhunvatukka pyrkii
pimeydestä päivänvaloon.

Huhtikuussa on edessä seuraava byrokratiaretki, sillä oleskelurekisteröinti täytyy uusia. Viisi vuotta sitten hankittu asiakirja vanhenee, mutta sen uusimisen pitäisi olla pelkkä muodollisuus. Mielenkiinnolla odotan miten helposti se käy.

En oikein ota selvää tykkääkö meidän vanharouva käydä vanhainkodin päiväkerhossa vai ei. Aamuisin, kunhan saa kammettua itsensä sängystä ylös, hän menee sinne kyllä ihan mielellään. Kotiin palattuaan hän toteaa, että tulipahan istuttua koko päivä sisällä virkaten. Vaikka oli osallistunut jumppaan ja aterioinutkin kolme kertaa. Ja jatkaa sitten virkkaamista kotisohvalla istuen. Pitsiliinoja alkaa olla aika paljon. Kovasti hän juttelee muista kerholaisista, mitä pidän positiivisena merkkinä.

Joku vanhanrouvan ystävistä kummasteli sitä, kun hänet ”laitettiin” (lääkärin kehotuksesta) vanhainkotiin (vaikkakin vain päiväkerhoon), sillä olenhan minä täällä kotona huolehtimassa hänestä. Niinpä. Ihminen tarvitsee muutakin kuin jonkun katsomaan peräänsä. Minusta ei ole kauheasti seuraa silloin kun huudatan imuria, möyrin pihalla tai istun sisällä naputtamassa tietokonetta, eikä minulla ole aikaa vetää jumppatuokioita tai muistipelejä, vaikka välillä yhdessä venyttelemmekin virkkaamisesta kangistuneita käsivarsia. Nyt kun Carlosin kanssa saamme muutaman tunnin hengähdystauon päivällä, jaksamme illalla paremmin pitää seuraa erittäin sosiaaliselle ja puheliaalle vanhukselle, joka kertoo samat jutut moneen kertaan. Minua se ei tosin haittaa. Kerta kerralta ymmärrän niistä vähän enemmän. Jonain päivänä ehkä vielä kaiken.

Karhunvatukka tunkee ikkunasta kadulle. 

Kevät tekee yhä tuloaan. Sateisen aamun jälkeen paistaa taas, kuten aina sateen jälkeen, ennemmin tai myöhemmin. Pääskyspariskunta liitelee pellon poikki, ruohonlatvoja hipoen. Mustarastas kailottaa kirkkaalla äänellä kiivipuussa. Parina päivänä näin haukkapariskunnan, ensin sähköjohdon päällä lemmenleikeissä, sitten pellon laidalla kivipaasin päällä, kunnes nousivat kaartelemaan siniselle taivaalle, korkealle. Lämpimänä päivänä perhoset tanssivat kedon kukissa, heinäsirkka hypähtelee pihalla, ja kärpänen lentää keittiön avoimesta ovesta sisälle, tekee kierroksen ja palaa ulos pörräämään. Gaia yrittää pyydystää niitä. Näen sen tuijottavan ilmaan silmät ristissä, ja yhtäkkiä se hamuaa tyhjää. Mitäköhän se tekisi jos saisi kärpäsen kiinni? Sylkäisisi sen varmaan suustaan.

Kanat ovat yhä karkailevaisia, vaikka verkkoa on kaksinkerroin. Eivät ne kauas mene kuitenkaan. Kun vien niille ruokaa ja haen munat, ne tuntuvat juttelevan ja joskus jupisevan. "Moikotkot. Mitä kuluukot? Nukuitkokot hyvin? Toi Clara on ihankot mahoton. Viime yönäkinkot se vaan kiehnas ja kiehnas eikä asettunutkot millään kotkotikot. Voisiksä puhuu sen kanssakot? Mut nytkot täytyy mennä, tais juuustkootkot tulla muna valmiiksi. Heippakot!" 

Nähdessään minut Clara-karkulainen kyykistyy ja odottaa, että nostan sen aidan yli takaisin kotiin. Toinen, tummempi kana, levittää siipensä ja kipittää lähimmän maatalouskoneen alle piiloon. Vuokralaisten pikkukoira irtiollessaan haluaisi aitaukseen leikkimään kanojen kanssa. Tänä aamuna sillä oli ääni käheänä, ja se päästeli vain pientä pihinää kun yritti haukkua. Kanat eivät siitä kauheasti perusta, vuohet vielä vähemmän. 

Karhunvatukka kurkistaa oven takaa. 

Eilen istutimme tomaatintaimia, kurkkuja ja kesäkurpitsoita hedelmätarhan korkean kivimuurin suojiin. Ensin valmistelimme maata, raivasimme sieltä rikkaruohot ja karhunvatukan (amora) pitkiä varsia, joista jotkut kiipesivät ison kameliapuun yhtä puolta ylös ja laskeutuivat toista puolta alas, tarraten lopulta maahan kiinni ja iskien juurensa sinne mistä sopiva kohta löytyy. Metrien pituisia oksia, joilla on kauhistuttavat piikit. Ei ole sellaista fakiiria, joka ei niistä haavoittuisi. Karhunvatukka on kasveista niitä sitkeimpiä ja elämänhaluisimpia. Se kasvaa melkein missä vaan mistä sitä ei häädetä pois, ja sen häätäminen onkin liki mahdotonta, niin luokseenpäästämätön se on. Se on varsinainen talonvaltaaja siellä, missä talo on hylätty ja katto luhistunut, muodostaen läpipääsemättömän piikikkään pöheikön, joka tursuaa ovista ja ikkuna-aukoista ulos. Mutta se kasvattaa makoisia mustia marjoja, oikeita flavonoidipommeja. Joita on aika vaikea poimia.

Karhunvatukka kypsyttää satoaan.

Viimeksi kehuin, että selkä on vetreä kuin nuorella tytöllä. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. Kiskottuani karhunvatukan juurakoita maasta muistan jälleen, että minulla nikamia. Jotkut niistä eivät oikein meinaa pysyä rivissä. Nyt ne ovat vähän äkäisiä, mutta eiköhän ne siitä taas lepy. Muutama kiukutteleva nikama ei minua pysäytä. Tänään istutan salaatteja (kyllä, niitä saa valmiina taimina), vaihdan mullat muutamaan kukkaruukkuun, istutan kasvimaan laitaan viimekesäiset pimentos padrão-pensaat (pieni, vihreä paprika, herkullinen oliiviöljyssä paistettuna), ja olisikohan vihdoin sopiva päivä raivata loput nokkoset..? 

Mietin isoja asioita. Mitä teen Suomen asunnolle, kun vuokralaiset muuttavat toukokuussa pois. Punnitsin palaamista Suomeen yhtenä vaihtoehtona. Toisaalta tietynlainen elämän helppous ja taloudellinen turvallisuus, olettaen että saisin työpaikan, houkuttaa. Perheen ja ystävien kanssa olisi ihana viettää aikaa. Kun muistelen elämää ennen Irtiottoa, oli se kuitenkin täynnä okia. Yksineloa ja -oloa ja ei niin kivassa työpaikassa puurtamista, eikä työpäivän jälkeen ollut voimia juuri mihinkään muuhun. Okaat raapivat minut lopulta vereslihalle. Ehkä yhdeksästä viiteen -työ ei ole enää minua varten. Nyt teen jotain yhdeksästä iltayhteentoista. Kirjoitan, siivoan, pyykkään, hoidan puutarhaa, laitan ruokaa, valokuvaan, virkkaan ja ompelen. Tekemisen tuottavuus on vähentynyt, mutta mielekkyys on lisääntynyt. Usein kroppaa väsyttää, mutta mieli on luova.

Elämään kuuluu tietynasteinen karheus, mutta minun elämässäni piikit ovat pehmentyneet. Ne ovat taipuisia, antavat myöten, eivät pistä eivätkä puhko minua rikki. Miksi lähtisin takaisin oravanpyörään, kun ei ole pakko? Ennemmin tai myöhemmin onnistun tekemisissäni. En kurkota kuuhun enkä tähtää korkealle. Riittää, kun tulee toimeen.