On päiviä, jolloin hermot ovat pinkeinä aamusta asti. Eilen oli sellainen päivä. Menin aamulla keittiöön ja näin vanhanrouvan keränneen
puutarhasta yhden harvoista gladioluksista (hänen mukaansa niitä on ”niin
paljon”) ja hehkuvan oransseja kukkia, jotka kestävät maljakossa hädin tuskin puolitoista päivää (”kestävät ne ainakin kaksi päivää”). Hermoni vinkua kitisivät.
Vanharouva selitti vievänsä kukat vanhainkotiin naiselle, jolla ”ei
ole mitään”. Omatuntoni kolkuttaa koputteli. Jäihän sinne puutarhaan vielä
kolme kukkivaa gladiolusta ja pöheikkö kukkia, joiden siemeniä en tietääkseni
saksalaisketjun kaupasta ostanut vaan ihan jotain muuta. Näitä sieltä kuitenkin
iti.
Kävin Portossa ja samalla reissulla tapasin suomalaista
Annea, joka on asunut siellä jo yli kaksikymmentä vuotta. Söimme sämpylät
kahvilan terassilla, ”esplanadilla”,
vaihdoimme kuulumiset ja yritimme jotenkuten suhtautua pöydän luona käyviin
kerjäläisiin. Heihin on vaikea suhtautua. Oma hyvä osa elämän leivänsyrjässä
hävettää, mutta emme ole jeesuksia, ei meidän leivästämme kaikille riitä. Jos
jollekulle edes vähäsen, niin olisiko se hyvä alku? Minä annoin kolikon
vanhukselle, joka kiitti kädestä pitäen, Anne osallistui lasten hyväksi
järjestettyyn keräykseen. Kaksi tai kolme muuta rahaa pyytänyttä sai lähteä
tyhjin käsin.
Niin, Porto on ihana kaupunki. Kaunis, mutta täynnä
ristiriitaisuuksia ja kontrasteja. Kerjäläisiä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. He ovat ihan
tavallisia ihmisiä, vaan vähempiosaisia kuin sinä tai minä, tai ylipäätänsä kukaan tämän blogin
lukijoista. Siitä voimme olla varmoja. Elämä ei tunne tasa-arvoa annostellessaan soppatykkinsä antimia.
Illansuussa kotiin palattuani hermot jatkuivat vinkumistaan. Carlos oli maalannut ruskeaksi pikkupöydän, josta olin
esittänyt toiveen että se maalattaisiin valkoiseksi. En siitä voi hermostua
tietenkään. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja joskus miehenkin pitää
antaa päättää jostain asiasta, vaikka se sitten liittyisi talon sisustukseen. Vaikka
mielessäni poljin kiukkuisesti jalkaa, niin tiesin hyvin, ettei kaikkea voi
tehdä aina minun mieleni mukaan. Kaikista asioista ei voida olla aina yhtä mieltä
ja kompromissinkin saavuttaminen voi olla vaikeaa. Ruskea, valkoinen – siinä on
tasan kaksi vaihtoehtoa.
Nyt minulla kuitenkin on valttikortti takataskussa sitten kun
levittelen lehmäntaljaa olohuoneen lattialle Carlosin kohoilevien kulmakarvojen edessä. Ähäkutti!
hihkaisisi mummoni.
Illalla olo alkoi lientyä. Laitoimme niin hyvää ruokaa.
Samaan kattilaan pistettiin perunoita, kaalia ja sipulia, oman maan herneitä ja
papuja, sekä pota-nimistä
merenelävää. Keitettiin vedessä ja vesi kaadettiin lopuksi pois. Aluksi näytti
siltä, että ruokaa tuli valtavan paljon, mutta kaiken söimme. Se oli niin
hyvää. Kiivetessämme yläterassille cevada-kupillisten
kanssa oli pystysuora kiukkuryppy otsalla jo silonnut. No, ainakin sen verran mitä se nyt tässä iässä enää siliää.
Yhtenä päivänä Carlos heitti minut Vila Chán
kalastajakylään, ja käveleskelin siellä kameran kanssa jonkin aikaa. Päädyin
rannalla olevalle talolle, jonka seinillä, edustalla ja jopa katolla on lukemattomia savesta, rantakivistä ja kaakelinpaloista koottuja mielikuvituksellisia veistoksia.
Oli kuuma päivä, jopa Atlantin rannalla. Talon ovella istuskeli vanhahko mies, joka
löyhytteli käsillään kasvojaan. Kysyin onko hän tehnyt kaikki taideteokset.
Oli. Pyysin lupaa kuvata. Hän kertoi myös monen Santiagon pyhiinvaeltajan kuvaavan
niitä. Muutama sellainen tuli hetken kuluttua talon kohdalle, yksi pisti heti
näpsytellen kameraa. Kysyin mieheltä onko teosten tekemiseen mennyt paljon
aikaa. Hän alkoi puhumaan. Kertoi pienen palan elämästään, kokemuksistaan ja nuoresta,
sokeasta ihmisestä joka häneen oli tehnyt vaikutuksen ja jättänyt jäljen hänen
sisimpäänsä. Katsoi minua silmiin levollisella, vakaalla katseella. Silmissä
näkyi tyyneys, rauha, tasapaino.
Yksi Irtioton parhaista puolista on se, kun saan tavata
ihmisiä, jotka kertovat jotain elämästään. Se on elämäni suola. Laajennusosa
sille, toinen ulottuvuus. Kuulemani tarinat jättävät pieniä jälkiä minun sisimpääni. En
ole enää se ihminen joka lähti Suomesta, pois kodin ja työpaikan muodostamasta
hamsterihäkistä. Taloudellisella mittapuulla mitattuna olen köyhempi, mutta
henkisellä kalkulaattorilla laskettuna paljon rikkaampi. Elämäni ei ole
pelkästään minun elämääni, vaan siihen nivoutuu pieniä osasia myös monen muun
ihmisen elämää. Kannan niitä mukanani pieninä aarteina.
Kohta vietetään juhannusta, S. Joãon, Johannes Kastajan
päivää. Pari päivää sitten lämpömittari liiteli päiväsaikaan 30 asteen lukemissa
ja illalla kuu mollotti selkeältä taivaalla ollessamme kävelylenkillä. Kotiin palatessamme naapurin leskirouva kurkotteli ikkunasta ja puheli, että jonain päivänä pitäisi tulla vettä. Että näihin
aikoihin vuodesta sataa tihuuttaa Johanneksen kastetta, orvalho do S. João. Heh heh, naureskelin minä hiljaa itsekseni pimeällä
kadulla. Ai että sadetta pilvettömältä taivaalta
ja tällaisilla helteillä?
Tänään valkeni harmaa päivä. Aamulla, kun saattelin
vanhanrouvan bussille, sataa tihuutteli. Kyllä vanha kansa tietää. Johanneksen
kaste saatiin tänäkin vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti