torstai 19. kesäkuuta 2014

Johanneksen kaste

On päiviä, jolloin hermot ovat pinkeinä aamusta asti. Eilen oli sellainen päivä. Menin aamulla keittiöön ja näin vanhanrouvan keränneen puutarhasta yhden harvoista gladioluksista (hänen mukaansa niitä on ”niin paljon”) ja hehkuvan oransseja kukkia, jotka kestävät maljakossa hädin tuskin puolitoista päivää (”kestävät ne ainakin kaksi päivää”). Hermoni vinkua kitisivät. Vanharouva selitti vievänsä kukat vanhainkotiin naiselle, jolla ”ei ole mitään”. Omatuntoni kolkuttaa koputteli. Jäihän sinne puutarhaan vielä kolme kukkivaa gladiolusta ja pöheikkö kukkia, joiden siemeniä en tietääkseni saksalaisketjun kaupasta ostanut vaan ihan jotain muuta. Näitä sieltä kuitenkin iti.  

Kävin Portossa ja samalla reissulla tapasin suomalaista Annea, joka on asunut siellä jo yli kaksikymmentä vuotta. Söimme sämpylät kahvilan terassilla, ”esplanadilla”, vaihdoimme kuulumiset ja yritimme jotenkuten suhtautua pöydän luona käyviin kerjäläisiin. Heihin on vaikea suhtautua. Oma hyvä osa elämän leivänsyrjässä hävettää, mutta emme ole jeesuksia, ei meidän leivästämme kaikille riitä. Jos jollekulle edes vähäsen, niin olisiko se hyvä alku? Minä annoin kolikon vanhukselle, joka kiitti kädestä pitäen, Anne osallistui lasten hyväksi järjestettyyn keräykseen. Kaksi tai kolme muuta rahaa pyytänyttä sai lähteä tyhjin käsin.  

Niin, Porto on ihana kaupunki. Kaunis, mutta täynnä ristiriitaisuuksia ja kontrasteja. Kerjäläisiä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaan vähempiosaisia kuin sinä tai minä, tai ylipäätänsä kukaan tämän blogin lukijoista. Siitä voimme olla varmoja. Elämä ei tunne tasa-arvoa annostellessaan soppatykkinsä antimia.

Illansuussa kotiin palattuani hermot jatkuivat vinkumistaan. Carlos oli maalannut ruskeaksi pikkupöydän, josta olin esittänyt toiveen että se maalattaisiin valkoiseksi. En siitä voi hermostua tietenkään. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja joskus miehenkin pitää antaa päättää jostain asiasta, vaikka se sitten liittyisi talon sisustukseen. Vaikka mielessäni poljin kiukkuisesti jalkaa, niin tiesin hyvin, ettei kaikkea voi tehdä aina minun mieleni mukaan. Kaikista asioista ei voida olla aina yhtä mieltä ja kompromissinkin saavuttaminen voi olla vaikeaa. Ruskea, valkoinen – siinä on tasan kaksi vaihtoehtoa.

Nyt minulla kuitenkin on valttikortti takataskussa sitten kun levittelen lehmäntaljaa olohuoneen lattialle Carlosin kohoilevien kulmakarvojen edessä. Ähäkutti! hihkaisisi mummoni.

Illalla olo alkoi lientyä. Laitoimme niin hyvää ruokaa. Samaan kattilaan pistettiin perunoita, kaalia ja sipulia, oman maan herneitä ja papuja, sekä pota-nimistä merenelävää. Keitettiin vedessä ja vesi kaadettiin lopuksi pois. Aluksi näytti siltä, että ruokaa tuli valtavan paljon, mutta kaiken söimme. Se oli niin hyvää. Kiivetessämme yläterassille cevada-kupillisten kanssa oli pystysuora kiukkuryppy otsalla jo silonnut. No, ainakin sen verran mitä se nyt tässä iässä enää siliää.  

Yhtenä päivänä Carlos heitti minut Vila Chán kalastajakylään, ja käveleskelin siellä kameran kanssa jonkin aikaa. Päädyin rannalla olevalle talolle, jonka seinillä, edustalla ja jopa katolla on lukemattomia savesta, rantakivistä ja kaakelinpaloista koottuja mielikuvituksellisia veistoksia. Oli kuuma päivä, jopa Atlantin rannalla. Talon ovella istuskeli vanhahko mies, joka löyhytteli käsillään kasvojaan. Kysyin onko hän tehnyt kaikki taideteokset. Oli. Pyysin lupaa kuvata. Hän kertoi myös monen Santiagon pyhiinvaeltajan kuvaavan niitä. Muutama sellainen tuli hetken kuluttua talon kohdalle, yksi pisti heti näpsytellen kameraa. Kysyin mieheltä onko teosten tekemiseen mennyt paljon aikaa. Hän alkoi puhumaan. Kertoi pienen palan elämästään, kokemuksistaan ja nuoresta, sokeasta ihmisestä joka häneen oli tehnyt vaikutuksen ja jättänyt jäljen hänen sisimpäänsä. Katsoi minua silmiin levollisella, vakaalla katseella. Silmissä näkyi tyyneys, rauha, tasapaino.

Yksi Irtioton parhaista puolista on se, kun saan tavata ihmisiä, jotka kertovat jotain elämästään. Se on elämäni suola. Laajennusosa sille, toinen ulottuvuus. Kuulemani tarinat jättävät pieniä jälkiä minun sisimpääni. En ole enää se ihminen joka lähti Suomesta, pois kodin ja työpaikan muodostamasta hamsterihäkistä. Taloudellisella mittapuulla mitattuna olen köyhempi, mutta henkisellä kalkulaattorilla laskettuna paljon rikkaampi. Elämäni ei ole pelkästään minun elämääni, vaan siihen nivoutuu pieniä osasia myös monen muun ihmisen elämää. Kannan niitä mukanani pieninä aarteina. 

Kohta vietetään juhannusta, S. Joãon, Johannes Kastajan päivää. Pari päivää sitten lämpömittari liiteli päiväsaikaan 30 asteen lukemissa ja illalla kuu mollotti selkeältä taivaalla ollessamme kävelylenkillä. Kotiin palatessamme naapurin leskirouva kurkotteli ikkunasta ja puheli, että jonain päivänä pitäisi tulla vettä. Että näihin aikoihin vuodesta sataa tihuuttaa Johanneksen kastetta, orvalho do S. João. Heh heh, naureskelin minä hiljaa itsekseni pimeällä kadulla. Ai että sadetta pilvettömältä taivaalta ja tällaisilla helteillä? 

Tänään valkeni harmaa päivä. Aamulla, kun saattelin vanhanrouvan bussille, sataa tihuutteli. Kyllä vanha kansa tietää. Johanneksen kaste saatiin tänäkin vuonna. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti