Juhannus on takanapäin mutta Johannes vielä kastelee meitä
ja maita. Maanviljelijöille ja pienpuutarhureille se on kesällä pelkkää ajan ja
rahan säästöä. Ei valiteta yläkertaan, ei. Kunhan vaan S. Pedro antaa
auringonkin paistaa aina välillä.
S. Joãota juhlimme maanantaina grillatuin sardiinein.
Oleellinen eväs oli myös maissijauhoista leivottu kovakuorinen broa-leipä,
jonka päälle sardiini laitettiin makaamaan, sitten irroteltiin siitä nahkaa ja
haukattiin. Tarkoitus on, että sardiinista tuleva rasva maustaa leivän. Se näyttää vaikealta ja onkin, kun sitä ei ole lapsesta asti tehnyt niin. Yritin
kyllä, mutta luovutin ja siirryin veitsi ja haarukka -linjalle, peraten sardiinin
ensin ja laittaen ruodottomat kalanpalat leivän päälle. Maku sama, metodi eri.
Juhannus oli Gaia-koiralle kauhujen päivä. Päivälle se
kylvetettiin. Reppana pisti päänsä reisieni väliin piiloon, täristen pelosta
kun Carlosin suihkutteli ja saippuoi sitä. Kahdesti aiemmin olen nähnyt sen
niin peloissaan; kun se juoksi sähköpaimeneen ja kun kadulla kulki haukkuva
kulkukoirajengi. Kylvyn jälkeen se sai rouskuteltavakseen kuivatun
possunkorvan, ja ikävä kokemus jäi toivottavasti taka-alalle.
Illalla alkoi paukkua. Naapurustossa ammuttiin papatteja ja
raketteja. Menimme ulos katsomaan, Gaia mukaan lukien, ja se luikki häntä
koipien välissä piiloon todennäköisesti auton alle. Se ei tullut kutsumalla
esiin. Aamulla se oli taas kuin ei mitään. Ja oli se käynyt jo kieriskelemässä
multakasassa selkään tarttuneesta tomusta päätellen. Ruohonleikkari leikkasi kiinni, joten luomuruohonleikkurit Pedro&Inês on jälleen pestattu nurmikonhoitajiksi. Käyn ihan vapaaehtoisesti koppaamassa pienellä haralla isoimmat "lannoitekokkareet" kompostin hellään huomaan. Sieltä on sitten hyvä hakea puhtia kukkaruukkuihin.
Elämä ei ole pelkkää eläinten ja puutarhan hoitoa. Täällä lintukodossa iso paha maailma tuntuu joskus kaukaiselta, mutta ajan tasalla pitää silti pysyä. Luin nettiuutisista, että Suomessa kirjamyynti on laskenut.
Se on huono uutinen kirjailijaksi pyrkivälle. Ymmärrän, että monen
ihmisen tempoilevassa elämäntavassa ei ole tilaa kunnon romaanille. Televisio
ja netti ja harrastukset rohmuavat sen vähän oman ajan, mitä ihmisellä on.
Uutisten pitää olla lyhyitä, ytimekkäitä, valmiiksi pureskeltuja, nieltyjä ja
sulatettuja. Vain faktoja, kiitos. Taivaskanavilta tungetaan koteihin
amerikkalaista aivotoiminnanpysäyttäjäviihdettä, reality sitä ja reality tätä. Netissä
luetaan uutisten lisäksi toisten ihmisten tekemisistä, joko somen kautta tai kavereilta
tulleista viesteistä tai niistä lukuisista blogeista, joita julkaistaan. Kaunisteltuja
faktoja, kyllä kiitos. Jos vähän haluaa ärtyä jostain, ihan vain ettei elämä
kävisi liian tasapaksuksi, voi lukaista jonkun ärhäkän mielipidekirjoituksen.
Jos oikein on riehakkaalla tuulella, voi itsekin muodostaa asiasta jonkin
mielipiteen ja kommentoida kirjoitukseen.
Kun joka tuutista tungetaan totuutta, niin miten käy
fiktion? Miten käy tarinankerronnan? Tuleeko ihan oikeiden kirjojen lukemisesta
harvojen valikoituneiden elitistinen harrastus? Kuolla näivettyykö kirjailijoiden
ammattikunta? Kannattaako mitään fiktiivistä enää kirjoittaa?
Minunkin on vaikea järjestää aikaa lukemiseen, mutta nyt luin
pitkästä aikaa dekkarin, Ruth Rendellin kirjoittaman Kissing the Gunner’s
Daughter. Vaikka ensimmäisissä kappaleissa leviteltiin verta ja aivonpalasia
pitkin illallispöytää ja silloin tällöin kuvailtiin tapahtumapaikkaa ympäröivää
metsää laveasti ja aika tylsästi, niin oikean, pitkän tarinan lukeminen oli
nautittava kokemus. Siinä piti käyttää omiakin aivoja, paitsi kielen takia,
myös pistääkseni muistiin tarinan yksityiskohdat, voidakseni arvailla kuka oli
syyllinen murhatekoihin. Tarina ei ollut faktoja täynnä, eikä sitä oltu
valmiiksi pureskeltu ja nielty ja sulatettu.
Mutta lukeminen ei ollut antoisaa pelkästään tarinan
vuoksi. Iltayhdeltätoista, kun televisiosta alkoi jalkapallopeli, minä hipsin
kirjani luo yläkertaan. Asettelin höyhentyynyt mukavasti, join kulauksen vettä
ja tartuin kellastuneeseen kirjaan, ahmin sitä kunnes uni vaati osansa. Se oli
minun oma hetkeni, ovi josta käväisin kääntymässä toisessa maailmassa.
Ihmiset ovat kertoneet tarinoita aina, jo silloin kun asuimme
luolissa ja keräännyimme iltaisin nuotiotulen ympärille. Aina on ollut joku,
joka on kehittänyt tarinan jostain kuulemastaan, väritellen sitä, maalaten siitä
uudenlaisen kielellisen kuvan, muuntaen sitä haluamallaan tavalla. Ja aina on
ollut niitä, jotka ovat kuunnelleet tai lukeneet. Tarina on portti toiseen
maailmaan, sellaiseen, joihin ehkä on pääsy vain sen tarinan kautta. Muulloin
portit pysyvät kiinni. Tarina on elämys. Se on kirjoittajan lahja lukijalle. Hän on laittanut siihen omaa vertaan ja hikeään, kyyneleitäänkin, ajatuksiaan ja ennen kaikkea
mielikuvituksensa koko kattauksen mitään panttaamatta. Kirjailija avaa sinulle oven maailmaansa kuin sieluunsa, kotiinsa "Tervetuloa", kirjailija voisi
sanoa. "Käy peremmälle, ole hyvä."
Lukekaa, rakkaat lukijat, lukekaa. Se ei ota mitään, se vain
antaa.
Blogi sai uuden ulkoasun ja värityksen. Vanha juttulinja jatkuu. Raotan teille ovea Irtioton maisemiin, siis tervetuloa seuraan taas ensi viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti