Lennä, lennä Joaninha

Etelän yö. Lämmin, kostea ilma hyväilee paljaita olkapäitä. Melkein täysi kuu loistaa taivaalla, tekee sillan tummana kohisevaan mereen. Jostain kantautuu appelsiininkukkien ja grillattujen sardiinien tuoksua, musiikkia ja iloisten ihmisten puhetta. Jääpalat kilkkaavat hiljaa caipirinha-lasillisessa, joka viilentää ja kostuttaa sitä piteleviä sormia. Laulukaskaat sirittävät läheisessä puskassa: ”grii grii grii, grii grii grii, grii grii grii”.

Kuulostaa ihan lomamatkalta, eikö vaan? Lempeät yöt, viileät juomat, kuunsilta ja kaupungin vaimea häly. Ja kaskaat. Kaskaiden siritys tekee loman. Siitä tietää olevansa eksoottisessa etelässä, siellä missä pohjoisen ihmisen estot sulavat, otsarypyt siliävät ja rento, välitön hymy valtaa kasvot. Uroskaskaiden soidinlaulu on musiikkia korville, se virittää ihmisenkin loma-aaltopituudelle, saa lanteet keinumaan ja askeleen kevenemään ja mielen kohoamaan korkeuksiin. Unholaan, ainakin viikoksi, pariksi, jää arjen huolet. 

Utelias koira ja sisäpihalle hypännyt heinäsirkka.

Täällä eteläisessä Euroopassa luulisi saavansa kuulla kaskaiden siritystä kesäaikaan kyllästymiseen asti, oli lomalla tai ei, mutta ei. Kaupungissa, Vila do Condessa, kotitaloni lähistöllä oli yksi sitkeä sirittäjäsissi, täällä maalla ei yhtään. Carlos kertoi, että hänen ollessaan lapsi niitä oli vielä paljon. Nykyään tuholaismyrkyt ovat pyyhkäisseet ne pois kartalta. Kun joka puolella on viljelymaata, ja kosteassa, lämpimässä ilmassa kasvaa rehottaa kaikki, kaikkein parhaiten rikkakasvit, on viljelijän tuki ja turva ruiskuttaa pelloilleen aineita, jotka hillitsevät ei-toivottuja kasveja ja hyönteisiä. Jos ennen vanhaan heinäsirkkalaumat hyökkäsivät viljelyksille, syöden tieltään kaiken vihreän, niin nykyään on hyvä jos edes yhden viuluniekan onnistuu näkemään.

Leppäkerttu, joaninha.

Ihminen raivaa tilaa itselleen ja tarpeilleen, toimeentulolleen ja elämälleen. Se on kylmä tosiasia. Silti selkäpiitäni jääti kun kuulin, että traktoripolun pientareille oli ruiskutettu tuholaismyrkkyä. Olin liki huulia lipoen katsonut siellä olevan pitkäksi aikaa syötävää vuohille&lampaille. Ruiskutuksen jälkeen laskin sirppini alas nyyhkäisten. Ymmärrän pellot vielä täksi kesäksi vuokranneen viljelijän tarpeet. Hän ei kaipaa kotiloita ja etanoita rouskuttamaan orastavaa maissia eikä rikkakasveja tukahduttamaan niitä. Hän tarvitsee satonsa.

Muutamassa päivässä myrkky kuivattaa kasvin. Se kuihtuu, kellastuu, jää kuolleena raatona retkottamaan pientareelle. Elämä kuitenkin palaa hiljalleen. Ensimmäisenä ilmoille puskee kasvi, joka alta aikayksikön kasvattaa itselleen paksun, onton varren, isot lehdet, kohta kukkii. Vähän vastaava kuin jättiukonputki Suomessa. Se olisi erinomaista, nopeakasvuista evästä vuohille&lampaille, paitsi että ne eivät syö sitä. Nuuhkaisevat ja tuhahtavat, nyrpistävät karvaista kuonoaan. Rikkakasveista kamalin, kasvi, joka ei kelpaa edes vuohille.

Camõesin aukio ja patsas Lissabonissa.

Palataan kaskaisiin, etelän sirkuttajiin. Kun niitä ei luonnossa enää niin hevin kohtaa, niin niitä voi ostaa. Kahdella ja puolella eurolla saa kaskaskoiraan puutarhaliikkeestä. Emme aio näillä näkymin kuitenkaan kasvattaa kotieläintarhaamme. Jos haluan kuulla kaskaiden siritystä minun pitää lähteä lomalle kaupunkiin, kauemmas viljellyistä pelloista.

Lämpiminä kesäiltoina käymme illallisen jälkeen tekemässä pienen kävelylenkin. Eilen näimme siilin. Ne ovat yhtä harvinaisia kuin Suomessakin. Lepakot lentelivät ympärillämme kun katselimme pienen piikikkään otuksen kipittävän tien yli ja jähmettyvän muurin viereen, peloissaan. Yksi kuva kännykällä, ja jatkoimme matkaa, siili  kiireesti vastakkaiseen suuntaan.

Yhtenä iltana päädyimme juttelemaan lapsuusajan leikeistä. Siitä miten kumpikin tahoillamme teimme kaarnaveneitä ja jousipyssyjä, pyydystimme nuijapääsammakoita ja kävelytimme leppäkerttua pitkin etusormea. ”Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen, Siellä on sun isäs, äitis, Keittää sulle puuroo”, hoin minä kaukana Suomessa, ”Joaninha voa voa, Que o teu pai foi a Lisboa, Foi buscar uma sardinha, Para dar á Joaninha” lausui Carlos omalle mustatäpläiselle ötökälleen (Joaninha lennä lennä, isäs meni Lissaboniin, lähti hakemaan sardiinia, antaakseen sen Joaninhalle; leppäkerttu, joaninha, on diminutiivi nimestä Joana).

Olen äimistynyt. Euroopan vastakkaisilla laidoilla on omat versionsa vanhasta leppäkertunlennätyslorusta jo vuosikymmeniä ennen Internetiä, Teletappeja, Salama McQueenejä ja Pipsa Possuja. Kyllähän sille on jokin luonnollinen selitys. Joku antropologi varmasti tietäisi. Ehkä joku blogin lukijoistakin?

Toinen kuuluisa kirjailija, Fernando Pessoa.

Eilen vietettiin Portugalin ja Camõesin päivää. 1500-luvulla elänyttä Luís de Camõesia pidetään Portugalin merkittävimpänä runoilijana. Hän kirjoitti kansalliseepoksen Os Lusíadas, joka kertoo muun muassa Vasco da Gaman löytöretkestä Intiaan. Jonain päivänä, kun en muuta tekemistä keksi, alan lukemaan sitä ja etsimään yhtymäkohtia Kalevalaan. Niitä täytyy olla, leppäkerttulorusta päätellen. 

Joutenolon päivä ei koita kuitenkaan ihan pian. Tekemistä riittää. Odotellessamme tavaroitani Suomesta olemme urakoineet sisäpihalla. Sinne tulee oleskelu- ja grillauspaikka, joka sieluni silmissä näyttää virkistävältä keitaalta, mutta todennäköisesti kesähelteellä tulee olemaan kuuma kattila. Pihvien lisäksi taidamme grillata itseämme. Ei se mitään. Kesästä otetaan kaikki ilo irti, lämpimistä päivistä, valoisista illoista ja siitä, että voi olla ilman sukkia. Mikä huikea vapauden tunne!