Matkalainen on palannut kotiin. Maanantai-iltana lensin
Helsingistä Portoon nopealla yhteydellä Frankfurtin kautta, koneenvaihto piti
tehdä melkein juosten mutta hyvin ehti, ja koko reissuun meni vain reilut viisi
tuntia. Ei Suomi niin kaukana olekaan, vaikka onkin Euroopan kauimmaisella laidalla, ainakin Portugalista katsottuna.
Ensimmäisellä lennolla vieressäni istui italialainen mies, joka oli käynyt
koiransa kanssa kilpailemassa Suomessa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta
jonkinlaisella englannin, italian, portugalin ja elekielen sekoituksella
pystyimme keskustelemaan, vaikka vain sivusimme kulinaristisia aiheita ja kansainvälistä italialaista ruokasanastoa.
Olen usein lentänyt Frankfurtin kautta. Useimmiten lennän
juuri sen kautta. Kerran istuin keskipenkillä, toisella puolella vanhempi
suomalaismies ja toisella nuorempi. Lennon aikana molemmat kertoivat kootut
palat elämäntarinoistaan. Vanhempi, jo eläkeikäinen mies sairasti syöpää, mutta
siitä huolimatta teki yhä töitä ja oli nytkin työmatkalla. Nuorempi oli
hiljattain jättäytynyt pois töistä työuupumuksen vuoksi, ja oli nyt vapaa-ajan
matkalla. Se pisti miettimään mikä on syynä siihen, että toinen jaksoi painaa
sairaanakin, ja toinen sairastui työstään. Heitän nyt ilmaan ihan villin ajatuksen: voisiko kyseessä olla niinkin yksinkertainen selitys kuin yrityskulttuuri ja johtamistapa?
Kotona kaikki on paikoillaan, vuohia ja lampaita myöten. Lampaat
ovat päässeet eroon tukahduttavasta turkistaan, ja tuskin tunnistin niitä enää.
Ne näyttävät jotenkin – paljailta. Vuohet eivät tervehtineet bääkien. Niillä
oli liian kiire syödä. Kanat hyppelehtivät vastaan kuten aina, kovasti
kotkottaen.
Gaia oli hypätä syliini kun tulin yöllä lentokentältä, ja
aamulla se kietoi etutassunsa ympärilleni ja halasi lujaa. Pitkin eilispäivää,
kun siivosin ja kuljin kasvimaalla, se seurasi perässäni. Nyt se pitää vahtia
ruokapöydän alla, välillä vingahtaa, välillä huokaa.
Vanharouvakin on entisellään. Eilisiltana, pitkästä aikaa,
vein hänelle iltalääkkeet ja yöeväät, ja puhetulva oli vuolas. Ei se mitään
vaikken ymmärräkään kaikkea. Korvat kuuntelee kaikilla kielillä.
Perhepiirissä kaikki on siis kuten ennenkin. Suurin muutos
on tapahtunut kasvimaalla. Rikkaruohoja osasin odottaa, mutta en sitä, että
sieltä saisi jo satoa. Carlos kaivoi jääkaapista pari kesäkurpitsaa, joista
toinen on kyynärvarren kokoinen. Hänen, ei minun rimpulani. Suomeen
lähtiessäni taimissa oli pari kolme pientä lehteä, nyt ne ovat isoja, vahvoja kasveja.
Vajaassa kuukaudessa myös herneet ovat rehahtaneet isoiksi ja pukkaavat palkoa,
ja kurkuissa ja kirsikkatomaatissa on pieniä raakileita. Salaatit alkavat olla
jo yli-ikäisiä, niitä pitää istuttaa pian lisää. Vain pavut ja paprikat hidastelevat
kasvussaan, sillä täälläkin on ollut kylmää.
Ei täällä ole lämmintä nytkään. Taivas on ajoittain pilvessä
ja tuuli mennä viilettää kosteina puhureina pitkin peltoja ja pihaa. Välillä
aurinko paistaa ja kuivattaa ilmaa. Eilen illallisen jälkeen menimme
yläterassille cevada-kupillisten kanssa, ja alkoi sataa tihuuttaa. Sadetta,
joka ”molha tudo mas não rega nada”,
kastelee kaiken mutta ei kastele mitään. Märkää tihrua. Kesä viivyttelee
tuloaan täälläkin. Virallisesti nyt onkin vielä kevät.
Muuttokuorman saapumista odotellessa mietin mihin huonekalut
sijoitetaan. Suomesta matkaava ruokapöytä tulee saamaan vaaleamman lakkapinnan ja
seurakseen talossa jo olevat tuolit, nekin pitää hioa ja lakata uudestaan. Sohville
pitää tehdä uudet irtopäälliset ja sen myötä tietysti uudet tyynynpäälliset.
Carlos ei tätä vielä tiedä, mutta vanhasta äkeestä ja lasikannesta tekemämme
sohvapöydän alle, takan eteen, tulee ruskea-valkoinen lehmäntalja. Aiemmin jo
tiedustelin varovasti hänen suhtautumistaan asiaan, ja ne kuuluisat kulmakarvat
menivät tiukasti ruttuun. Lehmät kuuluvat pellolle, eivät lattialle. Luotan
siihen, että kun hän näkee valmiin lopputuloksen, mieli muuttuu. Kun talvella
vähän väsähdimme sisustusurakassa, niin ehkä saamme siihen uutta puhtia uusien
kalusteiden matkassa.
Tuntuu hyvältä olla taas kotona. Tämä kaikki on minulle
tuttua. Maisemat ja ihmiset, kieli ja keittiön antimet, koristekuviot porteissa ja kolkuttimet ovissa, kiviset talot ja katukivet. Minulle
niityt ovat vihreämmät tällä laitaa Eurooppaa, meri sinisempi, aurinko
kirkkaampi, mansikka makeampi. En tiedä miksi, mutta näin se vain on. Elämän
olen tehnyt tänne ja täällä sen elän. Maksan siitä tietyn hinnan. Perhe,
ystävät ja kummilapset ovat Euroopan toisella laidalla. Aina joskus minusta
olisi apua sielläkin, lapsenvahtina ja muutenkin. En voi kuitenkaan elää
toisten elämän kautta, vaan ihan vaan omaani, ja loppujen lopuksi Suomeen
pääsee muutamassa tunnissa. Ja sieltä tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti