Joulu keskellä kesää

Perintölipasto, kirpputorilta ostettu saviruukkulamppu
ja antiikkimarkkinoilta löytynyt kiinalaispatsas.

Anteeksi, rakkaat lukijat, blogin päivitys on myöhässä. Viime päivinä olen viettänyt joulua, sillä olen purkanut Suomesta lähettämiäni tavaroita, jotka tuotiin maanantai-iltana. En enää muistanut tarkkaan mitä kaikkea tuli lähetettyä, joten pakkauksia avatessa on tullut vastaan kivoja pikku yllätyksiä. Olen innoissani esitellyt niitä Carlosille. Ylioppilaskuvaa piti vähän selitellä, samoin veitsien määrää. Miten monta keittiöveistä nainen oikein tarvitsee? (Kala, liha, vihannes, juures, leipä, voi…. eikö vaan?) Ja on minulla täytynyt olla iso asunto, kun pöytälamppuja on niin paljon... 

Muuttoliike Transportes Senhora da Agonia järjesti sekalaisen huonekalu- ja laatikkolähetykseni Järvenpäästä tänne Vila do Conden perukoille. Suomalainen yhteistyökumppani Pegasus Moving pakkasi tavarat isoon vanerilaatikkoon ja yhdelle siirtolavalle, suojasi pahvein ja muovein ne huonekalut joita en itse ollut suojannut sen kummemmin. Kaikki tuli perille ehjänä ja  ilman naarmuakaan, niin televisio, printteri kuin hauraat kristallilasitkin, savikipot ja tiffany-valaisin. 

Lehmä lattialla äkeen alla.

Viime päivinä olemme uudelleenjärjestelleet mm. lukuisia astioita ja laitelleet huonekaluja uusille sijoilleen. Astiakaappi, joka Järvenpään rivarikaksion tilavassa olohuoneessa näytti valtavalta järkäleeltä, on täällä isossa ”salissa” (olohuone = sala) hyvinkin sopusuhtainen, jopa hieman pienenlainen. Vähän reilu vuosi sitten kun taloon tulimme, oli olohuoneessa vain vanha sohvakalusto. Talosta löytyi myös eri puolilta pari-kolmekymmentä tuolia. Ehdotin, että pistämme ne pitkin seiniä ja alamme pitää päivätansseja kylän senioreille. Tilaa oli. Nyt kalusteita alkaa olla huoneen täydeltä ja niin eri tyylisiä, että niiden yhteensovittelemisessa on tekemistä. Silti kodikkuus on lisääntynyt samassa suhteessa kalusteiden määrän kanssa. Joskus enemmän on – noh, enemmän.

Yhtenä päivänä Carlosin lähtiessä viemään äitiään lääkäriin pistin toimeksi. Imuroin ja pesin olohuoneen lattian ja levitin vanhasta äkeestä ja lasikannesta tehdyn sohvapöydän alle ruskeavalkoisen lehmäntaljan. Olin ihan hipihiljaa Carlosin tullessa kotiin. Hän käväisi olohuoneessa ja keittiöön tullessaan kommentoi: ”Meillä on näköjään uusi matto”. ”Niin on”, totesin ja lohduttelin, että talja ei sentään ole mustavalkoinen, kuten suurin osa vasikoistamme.

Talja on edelleen lattialla ja näyttää siltä, että se on saanut hiljaisen hyväksynnän. Paitsi Gaialta. Se nuuhkaisi taljaa varovasti ja kipitti nukkumaan vakiopaikalleen, ruokapöydän alle lämpimän maton päälle. 

Ekologisesti ajateltuna kaikkien kamppeiden raahaaminen Suomesta ei ehkä tehnyt hyvää hiilijalanjäljelleni, mutta toisaalta suuri osa tavaroista on kirppareilta ja antiikkikaupoista hankittua, ainakin kertaalleen kierrätettyä. Tai sitten lahjaksi tai perinnöksi saatuja. Omatuntoni on rauhallinen. Pohdin kyllä, että olenko vähän materialisti, mutta jos olenkin, niin onko siinä jotain pahaa? Koti on enemmän kuin lattia, seinät ja katto. Se on paikka, joka ei tule valmiina pakettina vaan vain itse tekemällä ja laittamalla, miettimällä, kokeilemalla ja välillä myös muuttamalla. Sen pitää olla omannäköinen, ja meidän kotimme varmaan näyttää meiltä; kahden kulttuurin ja kahden persoonan yhteen sulatetulta yhdistelmältä, kompromissilta niin omien mieltymystemme kuin taloudellisten mahdollisuuksiemme mukaisesti. Vanhanrouvan koriste-esineet ja pitsiliinat siinä vielä sokerisena kuorrutuksena.

Pieni puu, iso kukka.

Yksi pieni haaveeni on taas toteutunut. Vuosia olen unelmoinut pasuunakukkapuusta. Tiedättehän ne sellaiset, joita on etelän maissa, täynnään illalla ihanasti tuoksuvia kukkia. Saimme sellaisen juurtumaan, ja pieni puunalku ponnisteli ja ponnisteli ja kasvatti yhden kukan, jolla mittaa enemmän kuin koko puulla. Tästä ponnistelusta uuvahtaneena se tiputti kaikki lehtensä. Hetken aikaa luulin sen kuolevan, mutta nyt sitkeässä kasvissa on paljon, paljon pieniä lehtiä. Kyllä siitä vielä kasvaa iso pasuunakukkapuu. 

Suomessa on lomakausi viileistä ilmoista kuumimmillaan ja täälläkin siihen valmistaudutaan. Me emme pidä yhteistä lomaa. Eläimet on hoidettava joka päivä, satoi tai paistoi, oli synttärit, jalka poikki tai mitä vaan. Päävastuu on Carlosilla, minä yritän helpottaa hänen elämäänsä mahdollisuuksieni mukaan. Meille minilomaa on se, kun arkipäivänä, vanhanrouvan ollessa päiväkerhossa, katamme lounaan pihalle yhtenä päivänä ilmestyneeseen yksityiseen pop-up ristoranteen, syömme kaksistaan Gaian makoillessa lähistöllä, juttelemme, joskus juomme lasin viiniä. Leppoisan ruokatauon jälkeen jatkamme töitä. Näin me jaksamme. Tämä on elämäntapa.

"Pop-up ristorante"

Minä en ole täysin sidottu tilan hoitoon. Jo muuttaessani tänne sovimme, että jatkan matkustelua ja omien juttujeni tekemistä. Se kuuluu minun elämäntapaani. Vastavuoroisesti Carlos käy, joskin harvakseltaan, illanvietoissa kavereidensa kanssa ja päivittäin myös kahvilla. Jokaisella pitää olla omat juttunsa. Ei homma muuten toimi.

Ensi viikolla pakkaan pienen pyörällisen reppuni ja hyppään Ryanairin kyytiin, suhautan Barcelonaan. Edellinen reissuni Katalonian pääkaupunkiin oli sateinen ja meluisa, kun pienellä kadulla hotellia vastapäätä porattiin parvekkeita irti pitkin päivää. La Ramblalla kuulin parin suomalaisnuorukaisen hihkaisevan toisilleen ”Lähetääs ostaa ruohoo” ja samaisella kadulla tilatut sangria-lasilliset olivat turistiversioita, niin hirveeeeen vahvoja että oli pystyssä pitelemistä kun matka taas jatkui. Mielenkiinnolla odotan, millainen vaikutelma kaupungista tällä kertaa muodostuu ja millaisia kuvia onnistun siellä ottamaan. Niistä tunnelmista tarkemmin noin viikon kuluttua.