Surua ja juhlaa

Kylän kirkko usvan keskellä.

Istuimme taas yhtenä iltana yläterassilla illallisen jälkeen cevada-kupillisten kanssa. Olin kuullut jostain, että kotikylässä on viikonloppuna juhlat jonkin pyhimyksen kunniaksi ja ehdotin Carlosille, että mennään käymään siellä. ”Miksi? Ei niissä ole mitään kiinnostavaa”, hän vastusteli. Kerroin, että tarvitsen uusia aiheita blogiin. Kun täällä kylällä ei koskaan tapahdu mitään. ”Miten niin? Kirjoita siitä kun maissi kasvaa. Ja kastelulaite junnaa paikallaan jo toista päivää. Ja vasikat märehtii ruokaansa laitumella. Miten niin täällä ei tapahdu mitään?”

Uh.

Olin kyllä näkevinäni silmäkulmassa pientä pilkettä.

Perjantaina lähdimme illallisen jälkeen kahville, kuten kesäviikonloppuisin usein on tapana. Emme siis jämähdä telkkarin eteen. Carlos muisti, että nythän on ne juhlat ja jokin konsertti. Minä tietenkin nätisti pyytämään, että mennään katsomaan. Mentiin. Jo kaukaa näimme, että kylän kirkko oli kauniisti valaistu. Lähestyttäessä kirkkoa näimme myös, että parkkipaikoista oli pulaa. Jouduimme jättämään auton tien varteen melkein kilometrin päähän. Tallustelimme yön pimeydessä kivettyä tietä pitkin kohti kirkkoa ja juhlien huipentumispaikkaa. Se tuntui pienimuotoiselta pyhiinvaellusmatkalta. Ainakin jaloissa se tuntui koettelemukselta, sillä Carlos oli varvastossuissa ja minä vähemmän mukavissa sandaaleissa.

Olin kirjoittamassa, kun tämä poppoo ilmaantui akkunan taa.

Konsertti alkoi teknisten ongelmien vuoksi myöhässä, yhdentoista aikaan. Väkeä oli paikalla, ei nyt tuhatmäärin mutta ainakin satamäärin. Kaikki kylän kynnelle kykenevät ja vähän vielä naapurikylistä. Paikalle saapunut, tv:ssäkin esiintynyt iskelmälaulaja Sergio Rossi lauloi ja liikkui hyvin ja oli helppo katsella näin keski-ikäisen täti-ihmisen näkövinkkelistä. Miehille oli silmänruokaa taustalaulajissa ja lavalla tanssineessa neitokaisessa. Väki tuntui viihtyvän.

Portugalilaisesta iskelmämusiikista käytetään nimeä "pimba". Yritin selvittää mitä sana tarkoittaa, mutta selitykset jäivät hämärän peittoon. Tuuppaamista, juomista ja jotain sinne päin. Musiikki joka tapauksessa on sekoitus humppaa jenkkaa iskelmää sambaa ja ties mitä muuta. Rytmikästä renkutusta, joka pahimmillaan jää soimaan päähän, parhaimmillaan siltä säästyy. Mutta monet tykkäävät, tuskin muuten saapuisivat paikalle kuuntelemaan sitä ihan livenä ja vieläpä keskellä yötä.

Kirkko on valmis juhlaan.

Kuuntelimme Sergion kolme ensimmäistä kappaletta ennen kuin vilu vei voiton, talsimme takaisin autolle ja palasimme kotiin. Naapurin leskirouva kertoi olleensa juhlissa tappiin asti, aamukahteen. Nostan hänelle olkihattuani. Tänään naapurin perheellä on iso juhla: molemmat pojantyttäret käyvät ehtoollisella, toinen ensimmäistä ja toinen toista kertaa. He ovat vuokranneet juhlatilan kemuja varten. Entisen luterilaisen näkövinkkelistä on vaikea mieltää juhlan merkityksellisyyttä, mutta kuulemma sitä voi verrata häihin.

Kirkolle vievä tie on koristeltu paperikukkasin ja maahan on viime yön aikana tehty matto, ei kukista kuten Vila do Condessa viime kesänä, vaan värjätystä puumurskasta. Tätä kirjoittaessani kylältä kuuluu pauketta ja pamauksia, kohta lienee lähdössä kulkue liikkeelle.

Kylällä juhlitaan, mutta meillä on surulliset tunnelmat. Yksi vasikoista on heikossa kunnossa, ja se tuskin tulee selviämään. On sydäntä riipivää katsoa, kun sen vointi heikkenee. Se on mustavalkoinen maidontuotannon ”sivutuote”, joka on saanut äidinmaitoa vain viikon verran, ja sen vastustuskyky on sitä perua. Nykyään hankimme toista, ruskeaa rotua, joka soveltuu paremmin lihantuotantoon. Tällä viikolla meille saapui kahdeksan kuukauden ikäinen vasikka, joka sai äidinmaitoa siihen saakka kunnes se muutti tänne. Ero on valtava.  Se näkyy tietenkin myös hinnassa.

Kulkueen odottelua. 

Olen hirveän eläinrakas. Lapsena en pystynyt katsomaan telkkarista Lassieta tai Mustaa oria, koska ainahan ne joutuivat pulaan jossain vaiheessa. Ainakin otaksuin niin. Nyt olen päätynyt asumaan karjatilalle, tietäen hyvin, että eläimet tulevat ja menevät, ja että niiden elämäntehtävä on tuottaa pihviä ja lihapullia sinun ja minun ruokapöytään. Vaikka joskus mietin ankarasti onko minusta asumaan toimivalla maatilalla, niin on minun hyväksyttävä ne puitteet jotka elämä on tarjonnut ja joihin vapaaehtoisesti olen tullut. Myös menetys kuuluu joskus elämään. 

Oleellista on, että eläimillä on hyvät oltavat. Rotu, johon jatkossa keskitymme, on sopeutunut olemaan laitumella kesät talvet. Ne saavat olla ja liikkua vapaina, sähköpaimenen sallimissa puitteissa. Lehmiä ei keinosiemennetä, vaan sonnit saavat toteuttaa luontaisia viettejään. Ne saavat nyppiä ruohoa maasta, ja kahdesti päivässä ne saavat tuoretta heinää, kuivattua on koko ajan saatavilla. Vettä ne juovat suoraan lähteestä, ja öisin ne makoilevat vieri vieressä, yhdessä. Niillä on aina seuraa, ja joskus niiden näkee nuolevan ja hellivän toisiaan. Sen luomumpaa ei juuri voi olla.

Kirkko lehmien näkökulmasta.

Ei tämä ehkä ole tehokkain mahdollinen tapa tuottaa lihaa, mutta omaatuntoa ei tarvitse hyssytellä ja saamme toivottavasti riittävän toimeentulon. Antaa naapurien ajella hopeanvärisillä mersuillaan, meille riittää rapainen rellu. Nukumme yömme hyvin, syömme hyvin ja meillä on siisti koti. Mitä muuta sitä muka tarvitsee? Vain terveyttä ja pitkää ikää.