Elämästä ikuisuuteen

Musta enkeli kantaa kymmentä käskyä (Coimbra).

Minun piti kirjoittaa kesästä ja kärpästen vallankumouksesta keittiössä. Muutin mieleni, sillä a) kaksi päivää kestänyt, kärpäset villinnyt lämpöaalto meni jo ohi ja alkoi sataa kaatamalla ja b) silmiin sattui nuoren helsinkiläisen Sara Korhosen mielipidekirjoitus Hesarissa. Hän kirjoittaa, että seksikaupan kieltäminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että ihminen menettäisi oikeuden hallita ja määrätä sen mitä ruumiillaan tekee.

Paljon enemmän ajatuksia herättävää kuin kärpäspaperissa sätkivät pörrääjät.

Portugali on yhä taloudellisessa ahdingossa, ja yksityisyrittäjillä on tiukkaa. Seksikauppa kuitenkin rehottaa, mutta kilpailu siinäkin on kovaa. Sanomalehdistä löytyy sivukaupalla pyllyn tai rintavarustuksen kuvilla varustettuja ilmoituksia, Internetin deittailusivustoilta vielä lisää. Myyntivaltteina käytetään mm. suutelua ja anaaliseksiä. Viisitoista euroa on käyväksi katsottu korvaus peruspalveluista. Vertailun vuoksi: näillä tienoilla siivoojan tuntipalkka on 5-6 euroa.

Eräs mies kertoi miesten hakevan prostituoiduilta sitä mitä eivät kotona saa. Hän kertoi myös, että brasilialaisprostituoidut – joita on Paljon - tekevät työtään siksi koska pitävät seksistä niin paljon. Brasilialaiset tunnetaan täällä vapaamielisinä ja täysin estottomina – ja seksistä hyvin paljon pitävinä, sillä eihän elämässä paljoa muuta ilonaihetta ole. Toinen kertoi syyksi sen, että mies haluaa tuntea omistavansa naisen. Se on alistamista, eikö vaan? 

Monet ammatinharjoittajat työskentelevät asunnoissa, kuten alakerran naapurini taannoin Espinhossa. Carlos oli tulossa käymään luonani, kun hänet yritettiin rappukäytävässä houkutella naapuriin ”hierontaan”. Joitakin asiakkaita käveli rapuissa vastaan. Ihan tavallisen näköisiä miehiä, nuoria ja vanhoja. Ei yhtään sellaisia, mitä olisin kuvitellut (= vastenmielisen oloisia miehiä, jotka eivät seksiä saisi muuten kuin maksamalla siitä). 

Elämän liikennemerkit.
Ota tästä sitten selvää. (Vila Chá)

Toiset taas työskentelevät kaupunkien kaduilla tai puistikoissa, ja jotkut maanteiden varsilla metsiköiden laidassa. Kyllä, jos maaseutuajelulla näet tienposkessa istumassa värikkäästi pukeutuneen naisen tai naisen varusteisiin sonnustautuneen miehen, on kyse juuri yksityisestä ammatinharjoittajasta, ei henkilöstä joka ihan vaan huvikseen katselee ohikulkijoita keskellä ei mitään.

On varmasti ihmisiä, niin miehiä kuin naisia, jotka katsovat prostituution itselleen hyväksi tavaksi tehdä työtä ja ansaita elantonsa tai rahoittaa opiskelunsa. Vielä enemmän on varmasti heitä, jotka ajautuvat siihen olosuhteiden pakosta.

Vuosi sitten läheisellä pienteollisuusalueella istui ohi ajaessamme usein nainen kahden päällekkäin laitetun kivenmurikan päällä. Hänellä oli yleensä yllään kirjavat trikoot ja nahkatakki, ruskea tukka oli ponnarilla. Hän kyhjötti kivillään, pää roikuksissa kämmeneen nojaten, ja tuijotti tyhjyyteen kuin apaattinen aasi. Hän odotteli asiakkaikseen työkeikalla olevia rekkakuskeja, joille tarjosi sitten pientä korvausta vastaan hetken huumaa. Ei, en usko että hän teki työtään siksi koska piti siitä, vaan ihan vaan vaihtoehtojen puutteesta. Pidetään mielessä se, että sosiaaliturva on Portugalissa lapsenkengissä Suomeen verrattuna ja työpaikat kiven alla.

Sittemmin nainen on paikalta hävinnyt, mutta kivet nököttävät yhä tienlaidassa. 

"Kyllä se vähän pistää miettimään." (Espinho)

Saran kirjoitus sai minut miettimään kahta asiaa: määräämisoikeutta omasta elämästään ja sitä, miten asenteet ovat vuosisatojen ja -kymmenten saatossa muuttuneet. Asia, jota joskus on pidetty oikeana ja hyväksyttävänä, ei tänä päivänä enää olekaan sitä. Otetaan esimerkiksi vaikka Suomessa käytössä ollut huutolaisjärjestelmä, muualla maailmassa aivan yleisesti harjoitettu ja hyväksytty orjuus. Entäpä noitien polttaminen roviolla tai kristittyjen heittäminen leijonien eteen, kansanhuviksi? Nykyihminen katsoo niitä erilaisin silmin kuin sen ajan ihminen. Maailma muuttuu, lukija rakas, ja usein jopa inhimillisempään suuntaan. 

Vastaavasti jotkut asiat, joita tänä päivänä emme hyväksy, voivat tulevaisuudessa olla arkipäivää. Eutanasia on yksi niistä. Jos ihmisellä pitää olla määräämisoikeus siitä, mitä hän kehollaan tekee, niin miksei parantumattomasti sairas, kärsivä saa päättää siitä milloin elämän liekin kehossa saa sammuttaa? Koska se on Jumalan lakien vastaista? Entä jos kyseinen ihminen ei usko Jumalaan? Siksi koska elämä on pyhä? Onko se, oikeasti? Kun hiukan lukee uutisia huomaa, että ei se käytännössä ole sitä. 

Haluaisin kirjata hoitotestamenttiini, että minut avustettaisiin ikuiseen uneen inhimillisellä, kivuttomalla tavalla sitten jos minulla ei ole enää mitään annettavaa lähipiirille eikä mitään muuta vastaanotettavaa kuin kuihtuneen kehon hengissä pitäminen. Ensisijaiseksi kriteeriksi en määrittelisi kehoni rapistumista, vaan mielen ja aivotoiminnan rappeutumisen. Jos en enää kykenisi kommunikoimaan ymmärrettävällä tavalla omia tarpeitani ja ajatuksiani enkä myöskään pystyisi käsittämään sitä mitä minulle viestitään. Jos en tunnistaisi ketään, en muistaisi missä asun, mitä vuotta eletään, miten teetä keitetään. Jos olisin ympäristölleni pelkkä rasite, kykenemätön aikaansaamaan kenessäkään positiivisia tuntemuksia. Jos aivoni olisivat sellaista sössöä, että en enää käsittäisi tästä maailmasta mitään, missään ei olisi mitään järkeä eikä iloa, olisin pelkkä ylläpidettävä keho, elämän irvikuva, kuolemankin hyljeksimä. Haluaisin vapauden valita olla elämättä niin.

Elämä ja ikuisuus rinta rinnan (Ovar). 

Miksi ajattelen näin? Minulla ei ole lapsia, joille yhä olisin äiti vaikka en ketään heistä enää tunnistaisikaan. Kukaan ei kävisi vierailemassa luonani ajatellen, että ”tuo on yhä se sama, rakas ihminen, vaikka onkin kovin muuttunut. Että hän on vielä luonamme ainakin fyysisesti, jollei henkisesti. Pidetään hänestä huolta ja kiinni niin pitkään kuin voimme.”

Ei, ei minulla olisi enää mitään annettavaa kenelläkään, ei edes menneiden muistelua. Elämäni olisi jo eletty, enkä siihen enää tarraisi kiinni. Pieni pistos, ja puolisokin saisi vapauden. Pidetään taas mielessä se, että Portugalissa on tapana pitää vanhukset kotona kaikista sairauksista huolimatta, ainakin jos hoitokotiin ei ole varaa. Se on omaisille raskasta ja rajoittaa elämää paljon. Henkilökohtaisesti en haluaisi olla sellaisena taakkana. Silti minua ei haittaa osallistua muistisairaasta vanhuksesta huolehtimiseen, kuten nyt teen. Se on eri asia. 

En sano, että kaikkien kohdalla pitäisi toimia esittämälläni tavalla. En sano, että kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla. Sanon vain, että tietyissä puitteissa haluaisin saada itsemääräämisoikeuden omaan kuolemaani yhtä hyvin kuin elämäänikin. 

Elämän kuluneet portaat (Porto).

Yhteiskunta, ja ihminen sen mukana – vai päinvastoin? – muuttuu ja sopeutuu. Se tapahtuu hiljalleen. Joskus sitä pitää vaatia adressein, mielenosoituksin, mielipidekirjoituksin. Tapahtuu kehitystä ja edistystä, sillä maailma ei valmiiksi tule. Ehkä vajaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua, jos niin pitkään elän, on valinnanvapaus jo mahdollista. Sitä odotellessa yritän pitää pääni sisällöstä huolta. Kanadalaistutkimuksen mukaan kaksikielisyys voi lykätä Alzheimeriin sairastumista usealla vuodella. 

Ugh, olen taas puhunut. Huomenna lähden Lissaboniin, käyn tapaamassa pelotonta suomalaista Leenaa, joka on avannut Lissaboniin vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja myyvän Bivar-kirjakaupan. Seuraavassa päivityksessä siis Lissabonin kuulumisia ja kuvia.