Kaupunki, missä kadunlakaisijakin hymyilee

Sateinen sunnuntai elokuussa on näillä nurkilla yhtä harvinainen kuin lumisade tammikuussa. Elämme outoja aikoja. Jos en talvella tarpeeksi huokaillut ilmaston kosteutta, niin nyt voin huokailla lisää. Ensimmäistä kertaa piti virittää kosteudenpoistokone olohuoneeseen. Ilma on niin raskas aamun tuuletuksesta huolimatta, että oli vaikea hengittää.

Lissabonissa alkuviikolla oli aurinkoista ja jopa helteistä. Silti mies kantahotellini vastaanotossa sanoi, että ”´tá fresquinho”, on viileähköä. Illalla turistit kulkivat yhä hellemekoissa ja shortseissa, me maan omat asukkaat (kröhöm) pitkähihaisissa ja -lahkeisissa. Sentään tarkeni ulkona syödä. 

Elevador de Santa Justa ja Igreja do Carmo,
jonka katto romahti maanjäristyksessä. 

Kaikki oli entisillä paikoillaan pääkaupungissa. Niin Eiffelin suunnittelema hissi Baixan ja Bairro Alton kaupunginosien välillä kuin Marquês de Pombalin patsas korkean pylvään päällä ison liikenneympyrän keskellä, Restauradoresin ravintolat monikielisine menuineen ja Alfaman kaupunginosa rappusineen. Turisteja oli enemmän kuin koskaan, mutta olikin ensimmäinen kerta kun kävin Lissabonissa elokuussa.

Jotain oli kuitenkin muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. Kantaravintolani henkilökunta sisäänheittäjää lukuun ottamatta. Menin ravintolakadun toiselle puolelle illalliselle. Kadulle asettautui bändi esiintymään, ja esityksen lopuksi laulaja kiersi lakin kanssa. Tullessaan kohdalleni hän kysyi, enkö tunnista häntä. Olin kyllä katsonut, että hän on kovin tutun näköinen. Mies oli kasvattanut viikset ja parran. Hän oli tarjoilija kantapaikastani.

Taidetta ja töhryä.

Restauradoresin ravintolakadun läpikävely ilta-aikaan on kuin kujanjuoksu. Joka puolelta ponnahtaa esiin sisäänheittäjää ruokalistaa heilutellen ja kyselee mistä päin matkailija on kotoisin. Jollei ole ravintolasta kiinnostunut, on helppo jatkaa matkaansa kun toteaa määrätietoisesti, huom. siis määrätietoisesti: ”Obrigada. Boa noite.” Kielteisenkin asian voi portugaliksi sanoa myönteisesti, ilman kieltosanaa ”não”.

Jossain vaiheessa matkailijan täytyy kuitenkin antaa ravita itsensä.  Toisena iltana söin lautasenkokoisen pihvin, kokonaan. Koristeeksi laitettuihin vihanneksiin en koskenut, vaan keskityin olennaiseen. Tehtyäni pihvistä selvää kiirehti tarjoilija paikalle jälkiruokalistan kanssa. Nähtyään tyhjäksi kalutun lautasen hän muutti mielensä ja kiikutti listan pois. Ajatteli kai, ettei minuun enää muuta ruokaa mahdu.

Minun pitää nyt hehkuttaa Lissabonia matkailijan kaupunkikohteena. Se on kyllä hehkutuksen arvoinen. Siellä on siistiä, verrattain turvallista kunhan pitää päänsä paikoillaan, ja niin paljon nähtävää ettei kukaan uskokaan. Museoihmiselle on museoita, shoppailijalle kauppoja ja ostoskeskuksia, kulinaristille ravintoloita. Jokaiselle jotakin ja runsain mitoin. Palattuani Portoon kuulin parin nuoren miehen juttelevan metroaseman lippujonossa, että Lissabon oli ollut upea, rento paikka. Niin se onkin. Lisäksi sieltä on lyhyt matka Cascaisin rannoille tai Sintran palatseja pursuavaan pikkukaupunkiin, hieman pidemmältä löytyy Évoran ja Aveiron kauniit kaupungit. Niin ja Nazaré, Leiria, Óbidos, Costa da Caparica… voi hyvänen aika, ei Portugalista kauniit kaupungit ja rannat lopu. Lissabonissakin saa muutaman päivän kulumaan ah niin kevyesti!

Eurooppa taskukoossa: suomalaisen
englantilainen kirjakauppa Portugalissa. 

Tiistaina viihdyin ja viivyin monta tuntia kirjakauppa Bivarissa (www.bookshopbivar.com). Ihana pieni kauppa, jonne iltapäivän aikana käveli sisään moni ihminen, joiden ilme silminnähden kirkastui kun he näkivät kirjataivaan. Bivarissa myydään vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, joita ei niin vaan Lissabonista muualta löydä, vielä vähemmän muualta Portugalista. Kauppa on suomalaisen, iloa hersyävän Leenan toteutunut unelma. 

Lissabonin matkan satona yksi minunkin unelmani tulee toteutumaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Takaisin palattuani menetin yhden. Vuohet ja lampaat lähtivät uuteen kotiin. Olin toivonut, että voisimme pitää lampaat, mutta uusi omistaja halusi nimenomaan ne. Aitauksessa on nyt siis tyhjää ja hiljaista. Ei kukaan tervehdi määkien, ja kanatkin tuntuvat kotkottavan jotenkin hiljaa, vaisusti. Neljän viime päivän aikna ne ovat munineet yhteensä yhden munan. Niillä on ikävä kavereitaan, kuten on minullakin. En ehtinyt ikuistaa kameralla Gaian ja Pedro-pässin hellyttävää tervehdystä, enkä sitä kun kana hyppäsi Luís-pukin selkään kyytiin. En tarttunut tilaisuuteen silloin kuin sellainen nenän edessä oli. 

Joskus käy niin. Ja sitten taas elämä jatkuu, pienet surut hälvenevät ja pienet ilot tuntuvat entistä suuremmilta. Sataa, mutta tähän aikaan vuodesta sade on maanviljelijälle kultaa arvokkaampaa. Eikä minunkaan tarvitse kastella kasvimaata. Voin tehdä jotain muuta. 

Kävellessäni Lissabonin hotellilta lähimmälle metroasemalle pyörällisen laukkuni ja kahden kassin kanssa vastaan käveli kadunlakaisija. Hän antoi minulle tietä kapealla jalkakäytävällä, katsoi sinisillä silmillään suoraan silmiini ja hymyili. Hän näytti Onnelliselta Ihmiseltä. Aurinko paistoi, oli lämmintä, eikä suurkaupungin pikkukadulla näkynyt roskan roskaa.