Vielä sitä on jäljellä

Huomenta ja päivää. Aloitin tämän blogipäivityksen kirjoittamisen aamulla sikeässä unessa. Istuin ison, tuuhealehtisen puun alla – vaikka kirjoitinkin istuvani kahvilassa, pieni totuuden muuntelu lienee sallittua – Helsingissä paikassa nimeltä Itä-Satama (kyllä, se kirjoitetaan juuri noin). Takavasemmalla näkyi matalia kerrostaloja, joissa oli punaiset parvekkeet, ja edessä levittäytyi tyypillinen satamanäkymä kontteineen ja kaukaa tulevine laivoineen. Paperin ja tietokoneen puutteessa kirjoitin pulleaan tyynyyn, johon kaunokirjoituksella raapustin rivejä tussilla. Rivit kaartuivat alaspäin kuin pihan perällä pyykkien painosta notkuva pyykkinaru. Päivityksen otsikkona oli ”Vielä sitä on jäljellä”. Kesää siis.

Havahduin johonkin, ja vehreän nurmikon sijasta näin vieressäni käsivarsiaan venyttelevän Carlosin, jota vaivalloinen ponnistelemiseni hereille näytti huvittavan. Satama-altaassa liplattavien laineiden sijaan kuulin vanhanrouvan laskevan vettä kylpyhuoneessaan. Lokit eivät kirkuneet, mutta jonkun naapurin hinkuyskäiseltä kuulostava koira riekua rääkyi. Pullea tyyny oli pääni alla eikä siinä ollut jälkeäkään unisista raapustuksista. On aamu, olen kotona portugalilaisessa maalaiskylässä enkä helsinkiläisessä Itä-Satamassa.

Blogipäivityksen kirjoittaminen jatkuu nyt aamupalan ja -toimien sekä lounaan jälkeen, ei puun alla eikä kahvilassa, vaan olohuoneen kulmaukseen tehdyssä työpisteessä. Istun kasvot ikkunaan päin ja se on niin matalalla, että näen ketä kadulla kulkee. Joskus, kun haluan jaloitella vähän, avaan ikkunan ja pistän pääni ulos, haistelen ja kuuntelen ilmaa, tervehdin naapurin leskirouvaa jos hän sattuu olemaan omassa ikkunassaan ja kuuntelen hänen kuulumisensa. Hän ei juuri kuule minun puhettani, sillä hänellä on huono kuulo. Jossain vaiheessa, tänään tai huomenna, tulee munakanta-asiakkaamme koputtamaan ikkunaan. Nyt siihen kelpaa kolkutella, sillä se on pesty, kuten olohuoneen muutkin ikkunat, ikkunaluukut ja ovet. Olen kunnostautunut ja saavutuksestani ylpeä. Rinta on röyhevästi rottingilla. 

Moni muu talon työ on vielä tekemättä ja aloittamattakin. Sateinen ja kostea kesä on viivyttänyt maalaustöitä. Ajan ja voimien puute metsätöitä. Meillä ei ole vielä talveksi takkapuita. Muutama tuoli odottaa kunnostusta, työhuone – nyttemmin hienosti ilmaistuna, pikkurillin innokkaasti väristessä, ompeluateljee – yhä järjestelemistä, kasvimaa iänikuista kitkemistä ja muutama ruukkukasvi uusiin ruukkuihin siirtämistä. Ja niin edelleen. Mutta vielä on kesää jäljellä.

Hiljaa hyvä tulee, sanoo vanha viisaus. Vaan siihen harvalla on nykyään varaa. Pitää tehdä, suorittaa, saavuttaa tavoitteet, toteuttaa suunnitelmat ja strategiat, usein muiden laatimat. Elämä on ainutkertainen, ja siksi se pitää täyttää tekemisellä, sillä kyllähän haudassa ehtii levätä ihan tarpeeksi. Kyllästymiseen asti. Ohjelmaa täynnä oleva elämä on täyteläinen, ja monelle sellainen sopii. Pysähtymiseen ei ole tarvetta. Ajatus siitä saattaa jopa pelottaa.

Myönnän, minä pysähtelen. Pienillä kävelyretkillä traktoripolulla mielessä ei liiku juuri mikään. Neuronit tai mitänenytovatkaan jämähtävät paikoilleen, kuin odottaen jotain. Tuuli puhaltelee, tuulettaa pääkoppaa, tekee tilaa uusille ajatuksille. Kuvatessani toista kasvia pitkin kiipeilevää elämänlankaa tai villiintyneen viiniköynnöksen kärhöjä aika pysähtyy, liike ei. Tuuli heiluttaa kasveja, ja kuvista tulee melkein poikkeuksetta epätarkkoja, mutta pehmeitä. Valo kuultaa kasvin kurottavien sormien läpi, saa ne hehkumaan. Kun kuvaa jotain näinkin yksinkertaista ja mitätöntä, on lopputulos aina arvoitus. Kamera makro-objektiivin läpi katsoessaan tulkitsee näkemänsä omalla tavallaan, haihduttaa varjot, heleyttää vihreän, korostaa krolofylliä, muuntaa todellisuutta. En edes yritä hallita tai hillitä laitettani, vaan värien ja muotojen kautta elävänä ihmisenä iloitsen siitä, mitä kamera minulle antaa. Maailman, jota paljaalle silmälle ei oikeasti ole olemassa. Silti se ei ole harhaa.

Näistä pysähtyneistä hetkistä ammennan voimani. Ne täyttävät elämää sisällöllisesti enemmän kuin se kaikki muu, kaikki tekeminen ja aikaansaaminen. Ne tyynnyttävät mielen silloin kun jokin asia ärsyttää tai hermostuttaa, lataavat energiaa ja sitten jaksan taas. Pysähtyneet hetket tasapainottavat aamusta iltaan jatkuvaa tekemistä ja toimeliaisuutta, tuovat sisäistä rauhaa. Peltojen välissä kulkevasta traktoripolusta on tullut minun pyhättöni ja salainen piilopaikkani silloin kun haluan olla hetken yksin.  

Aamuyön hämärinä tunteina, kun ikkunoiden ulkopuolella raaka, kostea usva painautuu peltoja vasten, silloin ajatus kulkee ripeämmin kuin keho koskaan. En saa nukuttua, enkä viitsi nousta ylös kun ei ole pakko, ja kaikki muut vielä nukkuvat, koiraa myöten. Varhaisen aamun tunnit ovat pitkiä, minuutit hitaita. Paljon ehtii pään kautta kulkea. Parhaimmat ideat syntyvät aamuviiden ja -seitsemän välillä. Luovuus kukoistaa, ja monet ongelmat saavat ratkaisun ja kysymykset vastauksen. Sen jälkeen voi vielä nukahtaa hetkeksi ja nähdä unta vaikka seuraavasta blogitekstistä. Uusi herääminen on vaan ensimmäistä työläämpää.  

Elokuun viimeinen viikko on alkanut. Suomessa mennään syksyä kohti, täällä on kesälomakausi vielä täysillä päällä. Turistit, lomalaiset ja käymään tulleet emigrantit kansoittavat rannat ja kahvilat ja ravintolat. Moni pikkukaupunki herää eloon muutaman viikon ajaksi. Kylissä ja kaupungeissa järjestetään juhlia milloin minkäkin pyhimyksen verukkeella. Pyhimyksistä ei ole pulaa, eikä juhlistakaan. Aina jostain lähikylästä kuuluu sunnuntaisin rakettien pauketta, kun juhlia julistetaan alkaneeksi tai päättyneeksi. ”Parece que Portugal está em guerra, näyttää siltä kuin Portugali kävisi sotaa”, totesin Carlosille kerran kun pamauksia kuului kahdelta suunnalta. ”Parece que Portugal está em festa, näyttää siltä kuin Portugali juhlisi”, hän vastasi. 

Talouskriisistä huolimatta juhlat jatkuvat, vähän matalammalla profiililla, mutta jatkuvat kuitenkin. Ne ovat enemmän kuin traditio. Ne ovat yhtä oleellinen osa portugalilaisuutta kuin meri on maan rantaviivaa. Syyskuun tullen juhlat harvenevat, mutta kesä jatkuu. Vielä sitä on jäljellä.