Saavutuksia elämän langalla

Elämänlangan ydin.

Huh huh, olipa viikko. Vanharouva sairastui, ja kunnon aina vain heiketessä kutsuimme lopulta ambulanssin. Kahdeksan tuntia sairaalan päivystyksessä tutkittavana ja hoidettavana, ja keskellä yötä ambulanssikuljetuksella takaisin kotiin. Nyt me hoidamme häntä. Hiljalleen voimat ovat palautumassa. Ruoka maistuu ja juttu virtaa entistäkin vuolaammin. Pieniä saavutuksia on päivittäin. Elämänlanka on vahva. 

Ujo kirva pujossa.

Väitän, että sairaanhoito on Portugalissa hyvää tasoa. Perustan tietoni omiin kokemuksiini ja siihen miten vanhanrouvan sairauksia on hoidettu. Mutta, joitakin asioita Suomessa tehdään toisella tavalla. Tippaneula laitetaan ennen kuin potilas ehtii sanoa ”ööö”, eikä nestevajeesta jo kärsivää potilasta pidetä nesteettä tuntikausia kuten nyt tehtiin. Kotona onkin ollut nyt ankaraa nestetankkausta. 

Istuin, kävelin ympäriinsä ja nojailin sairaalan odotussalin seinään kahdeksan tunnin ajan. Siinä ajassa ehti nähdä sairauksien melkein koko kirjon. Oli avomurtumaa isovarpaassa (potilas kinkkasi itse paikalle varvas roikkuen), sekoilevaa potilasta, ruhjeita kaatuneiden lasten raajoissa ja kasvoissa, ja ties mitä muuta. Ambulanssia tuli ja meni, väkeä lappasi sisään, moni koko perheen voimin. Isoa aluetta hoitavan sairaalan päivystysasema hoitaa niin pienet kuin isotkin haavat. Parin minuutin kuluttua saapumisestaan potilas kutsutaan kiireellisyysarviointiin, lopullinen odotusaika vaihtelee vaivan vakavuuden mukaan. Lapset hoidetaan omalla osastollaan, ja heidän odotusaikansa näytti olevan korkeintaan puoli tuntia. Miten Suomessa? En tiedä, ei ole kokemusta.

Rikkakasveista kauhein. Mutta ei rumin.

Seuraavana aamuna lohduttelin Carlosia vakuuttaen, että kyllä vanharouva vielä koettelee hermojamme moneen kertaan. ”Toivottavasti”, hän vastasi. Muutaman viime päivän aikana kummankin pinna on saanut monen piirun verran pituutta lisää. Tiedämme, että iän karttuessa vaikeudet lisääntyvät. Nyt, tämän harjoituksen jälkeen, olemme hiukan paremmin valmistautuneita kohtaamaan ne. 

Välillä, kun vanharouva nukkuu rauhallisesti, lähden ulos, traktoripolulle pellonviertä kulkemaan. Nostan tukan ylös ja annan auringon porottaa niskaan, lämmittää jännittyneitä lihaksia. Tutkin ketokukkia ja ötököitä, kuuntelen maaseudun ääniä, seuraan Gaiaa, joka mennä viilettää vilpoisassa, maissirivien välissä eestaas, aina välillä pistäen päänsä pusikosta esiin nähdäkseen missä menen, käy varjopaikkaan maaten sillä välin kun napsin kuvia kaikenkarvaisten lentävien ötököiden kutitellessa sääriä ja käsivarsia. 

Kiemuroita.

Viime viikon aikana en osannut ryhtyä mihinkään. Kuuntelin ääniä yläkerrasta, kutsuiko vanharouva, heräsikö hän. En pystynyt kirjoittamaan, en käymään läpi valokuvia, en edes tekemään käsitöitä oman käteni kipeydyttyä. Ainoa kotityö, jonka vihdoin sain aloitettua, oli ikkunoiden pesu. Olen lykännyt sitä yli vuoden verran monilla hyvillä tekosyillä. Milloin on satanut, milloin tuullut, milloin ollut pölyistä tai liikaa kärpäsiä liikkeellä sotkemassa ikkunat uudestaan, milloin ei ole ollut aikaa tai ihan rehellisesti sanottuna en ole viitsinyt. Nyt en enää keksinyt syitä, hyviä tai huonoja, lykätä ikävää työtä, joten se on saatu alulle. Tosin nykyisellä vauhdilla menee jouluun saakka, ennen kuin kaikki ikkunat, ikkunaluukut ja ovet on pesty. Mutta olen sentään jo saavuttanut jotain. Ylittänyt toooosi korkean aloituskynnyksen.

Ikkunoiden pesu on tympeää puuhaa, paitsi sitten kun se on tehty. Sitä ennen on kuitenkin pestävä ja hinkattava, tarkasteltava lopputulosta, vain nähdäkseen että johonkin nurkkaan tai reunaan on jäänyt jokin rantu tai pölynöyhtää. Lisää hinkkausta. Mekaanista työtä, joka ei paljoa sido ajatuksia. Ne voivat rönsyillä vapaasti, kasvaa rajoittamatta, hakea tukea ja kiivetä, kurkottaa ylös, kohti valoa. Ajatus on kuin elämänlanka; sen juuri on jossain piilossa, eikä sen loppuakaan näy. Se syntyy, kasvaa, joskus jää elämään, joskus hiljaa kuihtuu. 

Sumea selfie koiran silmässä. 

Ikkunoita pestessäni pohdin miten elämällä on alku ja loppu, ja miten se näiden kahden etapin välin kulkee eteenpäin katkemattomana, joskin joskus hauraana lankana. Olemme vahvasti läsnä omassa syntymässämme ja omassa kuolemassamme, vaikka ne ovat kaksi tapahtumaa, joista meillä ei sittemmin ole mitään kerrottavaa. Vain sillä, mitä tapahtuu siinä välillä, on merkitystä. Mitä kokee, mitä tekee, mitä näkee, kuulee ja lukee. Millainen on toisia ihmisiä kohtaan, millainen on itselleen. Kukaan ei ole täydellinen, eikä sitä pidä vaatia itseltään eikä muiltakaan, mutta olisi hyvä, jos jossain elämänsä kohdassa voi ottaa selfien ja katsoa siitä itseään suoraan silmiin: ”Tällainen minusta tuli, omanlaiseni ihminen”. Se on isompi saavutus kuin nousujohteinen työura, komea talo, uusi auto, aipodit ja -pädit tai mitkään muut.