Auringosta sateeseen

Huh. Huhhuttelen taas, sillä olipas vauhdikas viikko Suomessa. Palasin Portugaliin viime yönä, ja blogipäivitys tulee nyt ihan lonkalta lasketellen, sillä en ole yhtään ehtinyt miettiä mitä kirjoitan, enkä oikein ole osannut orientoituakaan siihen. Luvassa on siis jonkinasteista tajunnanvirtaa. Tosin tänään tämä virta ei valu vuolaasti vaan takellellen, jopa vastavirtaan. Ympäristön- ja ilmastonvaihdokseen totutteleminen ei käy alle 24 tunnin. Ja on tässä ollut vähän muutakin hässäkkää.

Suomessa tapasin perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Parina päivänä siirryin suoraan ruokapöydästä ruokapöytään, ja siinä välillä katselin auton ikkunasta kauniita maalaismaisemia. Lisäksi pääsin käyskentelemään aurinkoisessa metsässä, missä pikkulinnut hiljenivät ihmeissään kuin hihkuin ”Uih! Uiihh!!” bongatessani ihanan herkkutatin toisensa perään. Tiedän varmuudella, että silmäni kiiluivat kilpaa metsän siimeksessä lymyilevän ketun silmien kanssa säntäillessäni sienen luota toiselle. Se on puhdasta sienihulluutta, joka ei tule niiden syömisestä vaan löytämisestä. Onnistumisen tunne on mahtava. Salainen metsäni Sipoon korvessa ei petä koskaan. Se antaa aina saaliin sitä pyytävälle.

Keräilijäluonne mikä keräilijäluonne, eikä muuksi muutu vaikka oliiviöljyssä paistaisi.

Tänään pääsin keräilemään heinää vasikoille tavallista enemmän. Olin ryhtymässä aamiaiselle, kun Carlos ryntäsi sisään huohottaen. Hän kielsi minua katsomasta. En katsonut mutta arvasin, että hän oli leikannut käteensä tavallista pahemmin. Annettuaan itselleen ensiapua ja autettuaan minut ylös lattialta, minne pyörtyä kupsahdin, hän lähti sairaalan ensiapuun.

Virottuani lähdin pellolle hakemaan ruokaa vasikoille. Niillä oli jo nälkä, vaikkeivät ne sanoneetkaan mitään. Ne seisoa tököttivät hiljaisina ruokapaikoillaan varmoina siitä, että aamiainen on tulossa.

Ahersin koko aamupäivän. Niitin ja kannoin heinät pellolta laitumelle, sillä en ole vielä opetellut ajamaan traktoria (eikä se ihan lähiajan tavoitteisiin sisällykään). En tainnut vielä mainita, että satoi liki kaatamalla? Saatuani vihdoin parit kantolastit heinää kaikkien vasikoiden turvan eteen palasin sisälle vaihtamaan vaatteet. Ainoat kuivat paikkani olivat jalat saappaissa ja pää, jota suojasi sadehattu, jonka Carlos minulle taannoin kaukonäköisesti antoi. Repiessäni läpimärkiä vaatteita yltäni pihakatoksen alla lakkasi sopivasti satamasta. Näytin peukkua taivasta kohti. Kiitti!

Carlos palasi sairaalasta peukalo paketissa. Kuusi tikkiä ja kielto rasittaa kättä vähään aikaan. Uskovatko miehet moista? Ei tietenkään. Loppupäivästä olimme jo pellolla uudestaan. Palatessani talolle aurinko pilkahti pilvien raosta, mutta samalla alkoi sataa uudestaan. Kastuminen ei vaan tunnu enää missään. Eikä sähköpaimenen sätkyt (tulipahan testattua, että aita toimii). Täytyy seuraavaksi keksiä jotain vähän enemmän extremeä itsensä koettelemiseksi. Vaikkapa härkäjuoksua mutaisen laitumen poikki, missä vasikoiden tiputtamat liukumiinat vaanivat varomatonta jalkaa.

Totta puhuen sarvipäät pelkäävät minua enemmän kuin minä niitä. Huudan vaan ”buu!”, ja ne kaikkoavat. Arkasorkkia nämä meidän vasikat. Ehkä sitten kun ne saavat ikää ja kokoa lisää, saavat ne myös lisää itsevarmuutta. Voin tehdä empiiristä tutkimusta siitä, milloin sonnista tulee pelottavampi kuin suomalaisesta naisesta. 

Niin paitsi että tätä nykyä en pelkää enää juuri mitään. Jossain vaiheessa vain lakkasin pelkäämästä asioita, enkä tarkkaan edes tiedä miksi. 

Tietysti suhtaudun asianmukaisella kunnioituksella monisatakiloisiin elikoihin. Niillä on sarvet. Ja sorkat. Toisin sanoen en hakeudu niiden sekaan. Tuijottelemme toisiamme aidan yli, sähköpaimen esiliinana. Juttelen niille, ja ne kuuntelevat sujuvasti suomea. Toisin kuin vuohet ja lampaat, vasikoita en ole ristinyt. En halua kiintyä niihin liikaa. Niillä ei ole nimiä, vain numerolätkät molemmissa korvissaan. Ne ovat meidän leipämme, viinimme,  valomme ja vaatteemme. Me ruokimme ne, pidämme niistä huolta, ja ne tuovat meille sen mitä elämiseen tarvitsemme. Se on eräänlainen symbioosi. 

Tämäkään päivä ei mennyt ollenkaan alkuperäisen suunnitelman (=kirjoittamista, siivoamista, pyykkäystä, valokuvien käsittelyä) mukaisesti, mutta ei se mitään. Vanharouva oli suht pirteänä ja söi valtavalla ruokahalulla, Carlosin käsivamma ei ollut pahempi (kiinakaupasta ostettu sirppi on varsinainen giljotiini), teimme ja söimme hyvän lounaan ja illallisen ja pitkästä aikaa joimme kupilliset cevadaa yhdessä. Kotiin oli hyvä tulla, kotona on hyvä olla, mutta oli myös hyvä olla muualla välillä. Nyt olen väsy ja valmis nukkumaan. 

Kuvituksena tällä kertaa jotain pikku juttuja pellon laidalta.