Kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten pakkailin Suomessa laukkujani, pistin postissa seitsemän laatikollista tarpeellista tavaraa kohti Vila do Condea, siivosin Järvenpään asunnon ja luovutin avaimet ensimmäiselle vuokralaiselle. Paria viikkoa aiemmin olin kiikuttanut uudelle esimiehelle irtisanoutumisilmoituksen, toki hän jo tiesi suunnitelmistani. Seuraajani oli valittu ja perehdytetty. Muutaman kuukauden pituinen valmistautuminen oli tehty ja Irtiotto saattoi alkaa.

Entisessä elämässä olin konsernijohdon assistentti, monessa yritysjärjestelyssä kovaksikeitetty ja melkein kaiken nähnyt. Kun jälkikäteen mietin toimiston seinien sisällä kuluneita vuosia, parasta niissä oli muutama työkaveri. Pahinta oli muutama muu työkaveri. Opin, miten ihminen osaa näyttää parhaimmat puolensa ja peittää ne huonot. Joskus ne kuitenkin pulpahtavat pinnalle, ainakin hetkellisesti, ja se on raadollista nähtävää. Opin myös miten manipuloimalla pääsee haluamiinsa tuloksiin. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kylvetään ajatuksia, käsityksiä, epäilyksiä. Työyhteisössä kukaan ei ole enkeli. 

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. On minun totuus, sinun totuus, ja viimeisenä vielä pomon sana. Jokaisella voi olla samasta asiasta erilainen näkemys, ja kaikki voivat olla yhtä oikeassa tai väärässä. Viisain antaa myöten ja on välittämättä. Heikoin antaa myös myöten mutta välittää, kuluttaa itsensä loppuun. Vahvoin pitää päänsä eikä välitä mistään, paitsi itsestään. 

Yhteisössä, jota ei johdon näyttämällä esimerkillä ohjata puhaltamaan samaan hiileen, pelaa jokainen omaan pussiinsa. Kokemusteni perusteella väitän, että pahinta, mitä yhtiössä voi tehdä, on ottaa johtajia osakkaiksi. Sen suuntaava vaikutus on vääränlainen ja vinksauttaa yhtiön kehityksen raiteiltaan. Lisäksi tavallisten rivityöntekijöiden keskuuteen pesiytyy kateus. Se on luonnollinen reaktio, mutta yhtiön kehitystä rampauttava. Työntekijät kokevat tekevänsä otsa hikeä tihkuen töitä ihan vain sen takia että johtajat/omistajat voivat korjata potin. On helppo arvata millainen on motivaatiotaso noilla fiiliksillä.

Seurasin kaikkea tuota sivusta, välillä itsekin sekaantuen sekavaan soppaan. Businessmaailma alkoi ällöttää. Koitapa tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä viisi tuntia viikossa, kun melkein koko ajan etoo. Ei siitä tule mitään.

Irtiottoon lähtiessäni asetin itselleni kahden vuoden määräajan. Siinä ajassa pitää saada julkaistua kirja tai hankkia toimeentuloa muulla tavalla. Tavoitteisiini en ole päässyt. En ole tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Ei ole ollut tarpeeksi paineita, ja toisaalta on ollut niin paljon muuta viemässä aikaa ja huomiota. Käsikirjoituksia on kahden vuoden aikana syntynyt silti kaksi, joista toinen kertoo narsistista työyhteisössä. Se hakee vielä lopullista muotoaan. Tarvitsisin mentorin, joka opastaisi sen kanssa eteenpäin. Uskon, että en ole kirjoittanut turhaan. Kaikki kirjoittaminen käy vähintäänkin harjoittelusta. Kyllä se hedelmä vielä kasvaa ja kypsyy. Minulla on malttia odotella sitä.

Jos kaksi vuotta sitten joku olisi sanonut minulle, että tänä päivänä olen maatilan emäntä ja hoitelen siinä sivussa huonokuntoista anoppia, olisin sanonut että ”Sorry vaan, ei käy”. Järvenpään laitamilla asuttujen vuosien jälkeen halusin kaupunkiin ihmisten sekaan viettämään huoletonta sinkkuelämää. Kohtalo nauraa partaansa heitellessään minua juuri sinne minne en ollut aikonut mennä. Nauran sille takaisin: ”Hah, luulitkos kiusaavasi minua? Ähäkutti, pieleen meni!”

On päiviä, jolloin Suomeen paluu ja yksinelo tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Elämä ei voi joka päivä olla seesteistä taivallusta pitkin ruusunlehdin katettua polkua kohti hehkuvaa auringonlaskua. Polussa on kuoppia ja kompastelemme, mutta ylös könyämme ja matka jatkuu.

Viime viikolla oli päivä, jolloin ajatus omasta rauhasta tuntui ah niin ihanalta. Vanharouva oli valvottanut meitä koko yön vaellellessaan pitkin yläkertaa ja napsutellessaan valokatkaisijoita. Hermot olivat pinkeinä kuin vastaviritetyn viulun kielet. Paiskoin mielenosoituksellisesti ovia ja tavaroita purkaakseni paineita. Siitä oli apua. Paineet lievittyivät, eikä vanharouvakaan saanut torkuttua koko päivää ja nukkui seuraavan yön rauhallisesti. Niin mekin. 

Vastapainoksi on päiviä, jolloin yhteiselo tuntuu oikein sopivalta. Sunnuntaina Carlos grillaili pihalla pihvejä, minä laittelin keittiössä salaattia ja muita lisukkeita, vanharouva selvitteli olohuoneessa sotkuun menneitä lankakeriäni. Lounastimme pihalla ison aurinkovarjon alla, ja ruoka maittoi kaikille. Oli tyyntä, lämmintä ja hiljaista, jopa naapuruston koirat olivat kerrankin vaiti ja antoivat ympäristölle ruokarauhan. Lounaan jälkeen itse kukin hakeutui sopivaksi katsomaansa paikkaan ottamaan pienet päivänokoset. Illansuussa vielä kierros maatilan askareita. Palatessani sisälle suihkuun oli hehkuva aurinko laskeutumassa kohti metsänrajaa ja kellertävä usva nousemassa peltojen ylle. Siinä maisemassa silmä lepäsi.

Jotta jatkossakin näkisin maisemat hyvin, kävin eilen näöntarkastuksessa isossa outlet-keskuksessa olevalla optikolla. Edellisen kerran ostin silmälaseja Portugalissa nelisen vuotta sitten Espinhossa ja sain yllättäen makutuomareita. Näöntarkastuksen jälkeen istuin alas ja optikko kiikutti laseja kokeiltavaksi. Liikkeen pitkää tiskiä vasten nojaili neljä, viisi naista, joilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Pistin lasit päähän, satuin vilkaisemaan naisiin päin, ja he puistelivat päätään. Kokeilin toisia laseja, vilkaisin naisiin, pari heistä nyökkäili, yksi kohautti olkapäitään, yksi pisti pään epävarmana kallelleen. Optikko kiikutti lisää laseja, ja ennen pitkää löytyi pokat, jotka saivat hyväksyvän nyökytyksen kaikilta. Ikävä kyllä niihin kehyksiin ei saanut moniteholinssejä.   

Eilen minulla ei ollut optikon lisäksi muita makutuomareita, vaan puistelin päätä ihan vaan itse peilikuvalleni. Se menee jo rutiinilla, sillä teen niin joka aamu. Aika ja vierivät vuodet eivät armahda ketään. 

Huononäköisyys tulee kalliiksi, mutta laskeskelen, että uusilla laseilla pärjään taas seuraavat kaksi vuotta.

Palailin parin kilometrin matkan kotiin kävellen kameran kanssa. Oheiset kuvat ovat matkan varrelta. 

Seuraavaan päivitykseen aion laittaa portugalin kielen kukkasia. Toisaalta, kun suunnitelmat välillä näyttävät menevän poskelleen, niin voi olla että kirjoitankin jostain muusta. Sen näkee sitten.