Nukkuva ei haukottele

Seittisokkelo. Tumma tausta on vasikka. 

Aurinko paistaa kuudetta päivää peräkkäin. Tämä on tänä kesänä ihmeellistä, normaalivuonna tavallista. Kalenterin mukaan kesä on vaihtunut syksyksi, vaikka lämpötilan mukaan ollaan vielä lujasti kiinni kesässä. Päivät lyhenevät kovaa vauhtia, mutta lohdutukseksi voi sytytellä illalla kynttilöitä. Aina kun jostain pitää luopua, saa muuta tilalle. 

Sininen taivas ja lämpö herättivät sisälläni majailevan pikku suursiivoojan. Nyt on jynssätty olohuone, alakerran kylpyhuone (lattiasaumat hammasharjalla), eteisaula ja keittiö. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi talossa edellisten asukkaiden aikaan kävi peräti kaksi siivoojaa viikoittain. Maalla lentää aina pölyä ja tomua ja ne levittäytyvät joka paikkaan. Puiset, uralliset jalkalistat, ikkunaluukut ja ovet ovat kivaa katseltavaa, mutta puhtaanapitäjän painajainen. Huonekalujen kiillotusainetta on kulunut tölkkikaupalla, se on kätevintä puupintojen puhdistukseen. Onneksi sitä saa eurokaupasta eurolla. 

Viikunoita, Aatamin ja Eevan herkkua...

Eilen karkasi mopo käsistä. Saatuani keittiön lattian mopattua aloin silmäillä keittiönoven vieressä olevia, ulkokautta vintille johtavia rappusia. Niille kertyy kaikkea tavaraa siihen malliin, että vintille on vaikea mennä. Päätin siivota portaat. Ihan silleen pikaisesti. Kun olin saanut hiekat lakaistua, päätin vielä pesaista tomut pois. Niin, ja olihan vintin ovikin pesun tarpeessa. Vielä sotkuisempi oli pumppu- ja kaasupullohuoneen ovi, joten sekin tuli jynssättyä samoin tein. Ja laatoitus sen edessä. Siinä sivussa paistoin pari leipää. 

Kun vauhtiin pääsin, siirsin kukkaruukut syrjään autokatokselle vievältä laatoitukselta ja pesin senkin. Carlos palasi töistään ja tuli ihmettelemään tarmonpuuskaani. Sanoin lopettavani ihan kohta. 

Lupailin liikoja. Ahnehdin lisää tekemistä ja mietin mitä seuraavaksi. Yläterassi, cevada-paikkamme. Tottahan se pitää välillä lakaista. Eikä pelkkä lakaisu riitä, vasta pesten tulee puhtaaksi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin löysin kädestäni juuriharjan, jolla jynssäsin terassin rappusille jämähtänyttä sammalta ja kosteaa tomua pois. Välillä kukkaruukkujen siirtelyä puolelta toiselle, pahuksen raskaita viime viikon sateiden jälkeen. 

Kaikki tämä tapahtui sen kummemmin miettimättä. Ajauduin vain pesutilanteesta toiseen. 

Luulisi tämän riittävän, mutta vielä oli vähän voimia jäljellä. Pesin loput laatoituksesta, paitsi olohuoneen oven ja pellonpuoleisen portin väliseltä alueelta. Siellä pyörii kaikkea ylimääräistä tavaraa, muun muassa vanha sohvakalusto, jota emme käy kippaamassa metsän laitaan kuten moni muu näköjään tekee. Läheinen metsätie näyttää olevan epävirallinen kaatopaikka. Tiedän, niitä löytyy Suomestakin.

Hepokatti tms. pellon laidalla
ilta-auringossa.

Parin, kolmen tunnin jynssäämisen jälkeen rustiikit terrakottalaatat kiiltävät kuin uudet. Ainakin vähän aikaa. Katoavaista on mainen kiilto. 

Illalla unta odotellessa mietin elämän vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Kuten sitä, miksi nukkuva ihminen ei haukottele. Väsynyt haukottelee, mutta eikö nukkuva ole väsynyt? Ja miksei kukaan kuorsaa hereillä ollessaan? Paitsi teeskennellessään nukkuvaa. Jokainenhan osaa vetää ilmaa kitapurjeisiin. Miksi kuorsaava ihminen ei yleensä herää omaan kuorsaukseensa, vaikka jyrisisi niin että ikkunat helisee? Miksi kesken unen herätetty ihminen on ärtynyt eikä aina tiedä vastausta kysymykseen mikä maa mikä valuutta ja mikä kieli?

Viime yönä nämä pohdinnat jäivät kesken, sillä Nukkumatti poimi minut matkaansa ja pääsin muun muassa bussiretkelle entisten työtovereiden kanssa. Keskellä yötä heräsin kuitenkin koputukseen, vierustoverini ei. Nousin ja menin katsomaan, vanharouva oli vessareissullaan pudonnut peffalleen eikä päässyt omin avuin ylös. Silti hän puhua palpatti iloisesti. Kiskoin hänet jaloilleen, autoin sänkyyn ja vannotin pysymään siellä aamuun asti. Piti keskittyä puhumaan portugalia, sillä puoliunessa tuppaan puhumaan suomea. Talviunenpöpperöinen karhu minussa ponnisteli pinnalle, väsymys ja ärtymys varmasti värittivät ääntä, ja yritin pehmentää sitä peittelemällä vanhanrouvan huolella nukkumaan. Tiesin, että menee tunti tai pari ennen kuin itse saan uudelleen Nukkumatin takinliepeestä kiinni. Helpotukseni on se, että ei tarvitse aamukuudelta eikä edes -seitsemältä kammeta itseään ylös ja töihin.  

Ennen Suomen matkaa kävin kaupungintalolla uusimassa oleskelurekisteröintiä, jonka voimassaolo umpeutui kesäkuussa. Virkailija vilkaisi dokumenttiani ja sanoi, että he eivät uusi niitä, he tekevät vain ensimmäisen rekisteröinnin. Eikä hän tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä. Sain sentään maahanmuuttajille tarkoitetun neuvontanumeron, josta asia pitäisi selvitä. En ole vielä saanut aikaiseksi soittaa sinne. Huomenna, amanhã. Tai pikemminkin maanantaina, na segunda.

Passion kukkii puutarhassa. 

Tällä viikolla kävin ilmoittautumassa paikalliselle terveysasemalle. Ei tarvinnut jonottaa, mutta passi piti käydä hakemassa kotoa henkilöllisyyden toteamiseksi ja lomakkeiden täyttämiseksi. Minulle nimettiin oma lääkäri, jonka päivystysajat annettiin paperilapulla, ja vähemmän kiireisissä tapauksissa voi varata ajan. Lokakuun loppuun asti ajat olivat täynnä, mutta ensi viikolla pääsee varaamaan aikoja marraskuulle. Se on jo aika hyvin.

Numeroita riittää nyt. Muuttaessani ensimmäisen kerran Portugaliin sain veronmaksajan numeron (número de contribuinte), jota tarvitaan vähän joka paikassa, mm. verotukseen kelpaavan kuitin saamiseksi. Vuosi sitten ilmoittauduin yksityisyrittäjäksi ja sain sosiaaliturvatunnuksen (número de identificação da segurança social). Nyt terveysasemalla annettiin vielä oma tunnuksensa (número de identificacão do utente). Ulkomaalainen saa jokaisesta rekisteröitymisestä oman aanelosen, ei mitään kortteja. Numerot kulkevat mukana vaikkapa paperilapulle kirjoitettuna, mutta virallisissa yhteyksissä pitää varautua esittämään kyseinen aanelonen. Numeroviidakon lisäksi seikkailen byrokratian sokkeloissa, sillä kuten käynti kaupungintalolla osoittaa, eivät edes virkailijat tiedä kaikkea eivätkä ole hanakoita ottamaan selvää. No, näillä eväillä taas mennään. 

Nälkäinen toukka ruusupensaassa.

Tänään olisi Vilassa (Vila do Conde) toripäivä, mutta eilisen puurtamisen ja puunaamisen jälkeen keho vaatii vastalahjaksi lepoa. Joinakin päivinä luut ja lihakset tuntuvat painavan enemmän kuin toisina päivinä. Siinäpä taas pohdittavaa ensi yöksi unta odotellessa. Tosin olen huomannut, että haukotellessa ajatustoiminta pysähtyy. Mistäköhän se johtuu? Hapenpuutetta aivoissa? Jos Newton olisi haukotellut omenan pudotessa puusta, olisiko painovoima jäänyt keksimättä? Ja huomasiko hän koskaan, että kehon paino tuntuu vaihtelevan päivästä toiseen, voimista riippuen? Siitäkö termi painovoima tulee? 

Haukottelen, olen siis väsynyt. Parasta lähteä liikkeelle, vaikkapa kevyisiin puutarhatöihin. Ruusut voisi leikata, sillä niistä on syöty lehdet. Tosin jos suunnitelmat sujuvat samalla mallilla kuin eilen, olen parin tunnin kuluttua kääntämässä kasvimaata ja kaivamassa sinne multaa kompostikasan alta, ja vielä haen pellolta vasikoiden lantamöhkäleitä lisälannoitteeksi. 

Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!