Enkeli taivaan

On maanantai. Sataa. Istun työpöytäni, perityn pienen antiikkipöydän ääressä. Gaia-koira istuu vieressäni ja kerjää huomiota. Se haistelee tohveliani, nuolaisee kantapäätäni, haukottelee, hakee katsekontaktia ja kun onnistuu siinä, heiluttaa häntäänsä. On vaikea keskittyä kirjoittamiseen, kun joku tuijottaa vieressä. Vielä vaikeampaa on naputella näppäimistöä, kun koira tunkee päätään ranteen alle rapsutuksen toivossa.

Kun se kääntää selkänsä minulle ja alkaa tuijottaa ovea, käyn päästämässä sen ulos pihalle. Se menee ulos mutta käännähtää heti ovensuussa ja kiiruhtaa takaisin sisälle. Se ei pidä sateesta. Kun aamulla tihkusateessa vein kanoille tuoretta ruohoa, Gaia meni traktorin peräkärryn alle sateensuojaan, luimisteli sieltä kulmat kurtussa.

On satanut aamusta asti. Vesi valuu puroina kadun molemmilla laidoilla. Sade ropisee ikkunoissa ja valuu noroina niitä pitkin. Se on kuin hillitöntä itkua kylmin kyynelein. Taivas itkee. Se itki eilen, itkee tänään, ja itkee vielä huomennakin. Miksi se on niin surullinen?

Sataa, tuulee ja on hämärää. Laitan takanreunukselle tuikkukynttilän palamaan keskellä päivää siinä toivossa, että se toisi vähän lämmintä tunnelmaa harmaaseen maanantaihin. Vilkaisen sitä aina välillä, enkelilyhtyä, jonka sain kun isäni lennähti pilvenreunalle. Siitä tuli viime viikolla kuluneeksi kolme vuotta.

Taivas ei hillitse kyyneleitään. Suru ei hellitä ajan kanssa. Aina välillä se lyö kovan nyrkkinsä palleaan ja iskee ilmat pihalle. Iskut kuitenkin harvenevat, ja niiden kanssa oppii elämään. Siihen tottuu, sopeutuu. Mitä muutakaan sitä voi?

Portugalissakin vietettiin lauantaina pyhäinmiesten päivää, O Dia de Todos os Santos. Omaisten haudoille vietiin krysanteemeja ja sytytettiin kynttilöitä. Naapurin leskirouva ei iltapäivällä ehtinyt juttelemaan kanssani kovin pitkään, sillä hänellä oli kiire laittautua valmiiksi missaan, jonka päätteeksi oli kulkue kirkolta hautausmaalle. En mennyt uteliaana ulkomaalaisena katsomaan enkä varsinkaan napsimaan kuvia. Se on omaisten tapahtuma, johon ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Carlos kävi äitinsä kanssa isovanhempien haudalla. Illalla vanharouva itki ikävöivänsä vanhempiaan. Suru ei hellitä ajan kanssa. 

Sataa. Taivas itkee mutta tiedän, että ylhäällä pilvenreunalla aurinko paistaa. Paistaa se taas täällä maan päälläkin, kuivaten taivaalta tippuneet kyyneleet. Siitä odotellessa pieni kynttilä palaa enkelilyhdyssä, tuo lämpöä, valonpilkahduksen hämärään päivään. 

Tällä kertaa ei tämän enempää, mutta kirjoitan lisää lähipäivinä, ja silloin on luvassa iloisia asioita.