Kotiin halki sateen

Sade ropisee ikkunaan. Taas. Kuulostaa puhki kuluneelta tavalta aloittaa blogipäivitys. Tällä kertaa se ropisee kuitenkin junan ikkunaan. Olen matkalla Lissabonista Portoon ja sieltä kohti kotia.

Juna etenee halki märän, vettyneen maiseman. Joillakin pelloilla on niin paljon vettä, että ne sopisivat parhaiten riisin viljelyyn. Sitä joissakin paikoissa yhä viljelläänkin. Juna heittelehtii, etenee nykäyksittäin, ajaa alkumatkasta pitkin Tejojoen rantaa kohdassa, jossa joki on niin leveä että se näyttää järveltä. Maisema on tasaista kuin Pohjanmaalla. Aakeeta laakeeta peltoa, hevosia laitumilla, kaupunkeja, jotka ovat holtiton sekoitus vanhaa, kaunista rakennuskantaa ja uudempia rumia kerrostaloja. Joskus uuden ja vanhan yhteensovittaminen silmää esteettisesti miellyttävällä tavalla on mahdoton tehtävä. Ei sitä ole välttämättä yritetty tavoitellakaan. Asuntojen rakentaminen on ollut tärkeämpää. 

Koira kurkottaa kadulle.

Joka kerta kun juna pysähtyy Entroncamenton asemalla ajattelen, että se on varmaan Portugalin rumin kaupunki, ainakin asemanseutu. Yritän miettiä vertailukohdetta Suomesta, mutta kun en halua loukata ketään niin jätän mietinnän sikseen. Jokaisessa kaupungissa on jotain rumaa ja jotain kaunista. Entroncamentossakin täytyy olla jotain mikä ilahduttaa silmää, ja asetankin itselleni haasteeksi mennä sinne jokin kerta ja kaivaa sen kauneuden esille.

Eilen vietettiin Details/Detalhes-valokuvanäyttelyn avajaisia Bookshop Bivarissa. Seinille ripustettiin neljätoista valokuvaa, viidestoista nököttää näyteikkunassa. Tylystä vesisateesta huolimatta paikalle saapui toistakymmentä sadetta pelkäämätöntä vierailijaa. Minulla oli ilo tutustua moneen uuteen ihmiseen, moneen suomalaiseen, joista jokaisella on ollut oma syynsä tulla Portugaliin ja jäädä tänne. Paikalle saapui myös pari henkilöä, joiden vierailusta olen erityisen otettu. Sydämeni sykkii lämpimänä kaikille avajaisiin tulleille, kiitos teille! Erityinen kiitos vielä Leenalle, kirjakaupan omistajalle, josta on hiljalleen kehkeytymässä eteenpäin ponnistelevien taiteilijoiden suojelusenkeli.

Kaksi Portugaliin päätynyttä suomalaista,
allekirjoittanut vasemmalla ja oikealla Bivarin hehkeä emäntä.

Joistakin kuvista arvuuttelin ihmisiä, että mitä ne mahtavat esittää. Kun kuvaa yksityiskohtaa, ei välttämättä näe minkä osa se on. Ankkurin sakarasta tulee Amorin nuoli, rosoinen seinäpinta näyttää hiekalta. Veneen keulan tunnistaa veneeksi veden heijastuksesta ja siitä, että siihen on maalattu veneen nimi. Näyttelykuvissa on rapistunutta metallia ja maalia, yksinkertaisia mustavalkoisia katukuvia ja vahvoja värejä. Lissabonissa, Algarvessa tai Portossa käynyt matkailija ei välttämättä tunnistaisi kuvien olevan Portugalista mutta täältä ne ovat, ja esittävät pintaraapaisun siitä mitä itse täällä näen. Siis vain pintaraapaisun. 

Juna jatkaa taipaleellaan. Sade rapsuttelee sormiaan ikkunaan ja vesi valuu noroina lasin pintaa pitkin, piilottaa harmaan maiseman vetisen verhon taakse. Juna kulkee nyt tasaisemmin, hiljentää vauhtia, sillä saavumme seuraavalle asemalle. Tejojoki jää kohta taakse ja maisema muuttuu kumpuilevammaksi. Lähes paljaat, leikatut viiniköynnökset kiipeilevät siisteinä riveinä pitkin rinteitä, pienet metsiköt täplittävät maisemaa. On vihreää, mutta sateisena päivänä väri on sameaa, latteaa, elotonta. Joillakin pelloilla on niin paljon vettä, ettei niille ole voitu kylvää talveksi mitään. Sateinen vuosi. Sateen luulisi olevan etelän maassa aina taivaan lahja, mutta liika on liikaa sitäkin.

Ylös, alas, ylös, alas,
vie funicularin tie. 

Kotona odottaa makuuhuoneen katon maalausremontin viimeistely ja paluu romaanikäsikirjoituksen kimppuun parin kuukauden tauon jälkeen. Siellä odottavat myös Carlos, vanharouva ja Gaia-koira, jolla on kuulemma ollut ikävä. Se tulee taas kulkemaan kannoillani niin tiivisti, että astuu välillä tohvelieni kannoille. Kun istun työpöydän ääreen viimeistelemään tätä päivitystä, se tulee istumaan viereeni, yrittäen näykkiä sormiani. Tiedän sen. Tunnen sen niin hyvin.  

Viinilaseja ravintolan ikkunaverhona.

Kananmunakauppamme joutui pistämään lapun luukulle. Viisi kanaa olivat intoutuneet munimaan oikein antaumuksella, varmaan uuden maissinjyvä-kotilodieetin myötä, mutta lauantaina aitauksesta löytyi neljä kanaa kuolleina. Ilmeisesti lumikko oli jahdannut ne hengiltä ja imenyt niistä veren. Julma kohtalo kanapoloilla. Viides, ainoa elossa selvinnyt kana oli järkytyksestä pois tolaltaan. Sille ei maistunut edes kotilot. Hankimme sen seuraksi kaksi uutta kanaa, ja ne on nyt siirretty sisäpihan puolelle turvallisempaan paikkaan. Menee kuitenkin pari kuukautta ennen kuin uudet tulokkaat alkavat munia.

Kanojen kohtalo surettaa. Vaikkei niillä ollut kananaivoja kummempaa älyllistä elintä, ne olivat kuitenkin eläviä olentoja ja tunnistivat kyllä hoitajansa. Juttelivat kotkottamalla ja hyppivät innosta nähdessään purkin, johon keräsin kotiloita. Kerran yksi niistä lensi tohkeissaan kaksinkertaisen kanaverkon läpi. Se näytti itsekin yllättyneeltä saavutuksestaan. Heltta tökötti hämmästyksestä pystyssä.

Katselen junan ikkunasta ulos ja harmaassa maisemassa näkyy yllättäen väriläiskiä. Plataanipuut hehkuvat keltaisina ja punaisina. Ruska ei ole suomalaisten yksinoikeus! Puiden lehdet tippuvat vielä, mutta ei mene pitkää aikaa kun ne ovat jälleen hiirenkorvalla. Aika kulkee kuin juna raiteillaan, hidastelee välillä, heilahtelee, mutta kulkee aina vain eteenpäin. Talvi tulee, talvi menee.  Se on varmaa.

Junan lähestyessä Portoa ja ylittäessä Dourojokea tunnen korvalehdissä tutun kihelmöinnin, käsivarsissa iho nousee kananlihalle. Harmaanakin päivänä Porto on pysähdyttävän kaunis. En pysty selittämään tarkemmin. Se on pakko nähdä itse. Edes kerran elämässä. 

Vaikka Portoa taas hehkutankin, on näissä kuvissa bongauksia Lissabonin katukuvasta.