Postimies tööttää aina kahdesti

Viime viikon Lissabonin matkan jälkeen on elämä lumpsahtanut takaisin arkeen kuin jalka kosteaan saappaaseen. Vähän nahkeasti siis. Huomaan, että minulla on monta tekemätöntä työtä, onneksi on myös paljon energiaa niiden tekemiseen. Mistä tätä energiaa oikein tulee? En tiedä. Olo on välillä kuin täydellä ilmapallolla, joka on sitomattomana päästetty ilmaan. Se sinkoilee sinne tänne iloisesti pörähdellen ja tömpsähtää sitten latteana maahan. Luulenpa, että jouluna annan itseni tömpsähtää ja silloin ihan vain olen ja lötkötän latteana kuin pannukakku.

Jouluvalmisteluihin ei oikein ymmärrä ryhtyä. Sitä on niin tottunut siihen, että joulunalusaikana sataa räntää, on pimeää, ahdistaa. Täällä ruoho vihertää, mandariinit ja appelsiinit alkavat kellertää ja aurinkoisina päivinä – joskin harvoina – ei tosiaankaan ahdista. Joulun lähestymisen näkee lähinnä kalenterista ja kauppakeskusten isoista muovikuusista. Ihmisetkin alkavat hiljalleen laitella ikkunoihin joulukoristeita ja -valoja, tosin yhdellä naapuruston rouvalla oli koko kesän ikkunalaudalla joulupukki poronsa kanssa. Olin ottaa siitä valokuvan kesäkuussa. Nyt siinä ei olisi mitään ideaa, joten olkoon. Sitä paitsi talo on nyt suljettu, ikkunaluukut ovat kiinni. Rouva lähti Ranskaan poikansa luo ja tulee takaisin vasta keväämmällä. ”Pojan talossa on varmasti lämmitys”, meidän vanharouva totesi.

Täällä ei ole tullut vielä kunnolla kylmä. Aurinkoisena päivänä avaan ikkunoita levälleen ja päästä lämpimän ilman sisälle kuivattamaan ja tuulettamaan. Tosin lähipelloille on viime päivinä levitelty (taas) navetoiden lantalietettä, joten pitää olla tarkkana siinä mistä suunnasta tulee, ja sulkea ikkunat hajun puolelta. Aurinkoisina päivinä tekemistä riittää, sillä pitää pyykätä, tuulettaa petivaatteita ja omia vaatteita, pestä lattioita ja kylpyhuoneita, ommella pikkutarkkoja töitä, hoitaa puutarhaa ja tehdä kaikkia niitä asioita joita sateella ei voi tai viitsi tehdä.

Aurinkoisena päivänä on hyvä istua myös työpöydän ääressä. Aurinko paistaa tähän ja lämmittää sormia, jotka helposti hyytyvät kirjoittaessa. Gaia-koirakin makoilee ruokapöydän alla aurinkoisessa läiskässä. Se ei nuku, vaan kuuntelee korvat höröllä ympäristön ääniä. Sisäpihan puolella kaksi miestä korjaa ajoporttia, vanharouva yskii yläkerrassa, Carlos kolistelee keittiössä. Kadulla huristelee ohi traktoreita, autoja ja mopoja, joskus joku vanhempi rouva polkupyörällä. Ylämäkeen taluttaen, alamäkeen varovaisen hiljaa, sillä kivetyssä kadussa on kuoppia. Sadevesi syö hiekkaa kivien välistä. 

Myös posteljooni laskettelee moottoripyörällä katua pitkin ensin yhteen suuntaan, käy kääntymässä naapurikylän rajalla ja palaa sitten takaisin toiseen suuntaan. Kun hänellä on kuitattavaa postia, hän tööttää talon ovella tai portilla, kerran, kahdesti. Kun kadulta siis kuuluu tööttäys, ryntää koko naapurusto ikkunoihinsa katsomaan kenelle postimies tööttää. Joulun alla torvea tultaneen kuulemaan tähänastista vähän useammin.  

Lissabonin reissun jäljiltä minulla oli lievä kieli-identiteettikriisi. Kun matkan aikana puhuin pääosin suomea ja sen lisäksi englantia, jäi se vaihde päälle kotiin palatessa. Yhtenä päivänä pyysin Carlosia tuomaan sisältä pyykkipoikakorin, sillä en viitsinyt alkaa ottamaan jaloista niitä nahkeita saappaita. Kun hän keittiön ovella ojensi korin, sanoin automaattisesti ”kiitos”. Jotenkin se ei tuntunut ihan oikealta, joten hetken mietittyäni lisäsin vielä ”thank you”. Vasta kääntyessäni poispäin hoksasin sanoa ”obrigada”. Carlos kuunteli tätä vuolasta kiittelyä kulmakarvat kohollaan. 

Lämmitin eilen illalla paistetun possun seuraksi kiinalaista eineskastiketta, sillä minun tekee välillä (aika useinkin) mieli mausteista ruokaa. Täällähän yleisin ja usein ainoa mauste on suola. Makunystyräni vaativat kuitenkin välillä vähän rankempia makuja, eikä ihan joka kerta tee mieli silputa raakaa chiliäkään lautaselle. Lämmitin siis valmiskastiketta ja tarjosin sitä muodon vuoksi myös vanhallerouvalle, joka totesi ykskantaan: ”En tahdo. Se on punaista. Kommunistien kastiketta.” Kysäisin piruuttani, että jos kastike olisi vihreää, kelpaisiko se silloin hänelle. 

Vihreä kastike, molho verde, on yleinen seuralainen grillatulle kalalle. Siihen tulee silputtua sileälehtipersiljaa ja valkosipulia, ripaus suolaa, loraus etikkaa ja vähän ronskimmin oliiviöljyä. Jos kastiketta jää yli, levitän sitä seuraavana aamuna paahdetun leivän päälle Carlosin kohotellessa jälleen kulmakarvojaan. Minulla on kuulemma outoja tapoja. 

Arkeen ja arjen askareisiin on siis palattu. Yritän psyykata itseäni neulomaan villasukkia.  Pukinkonttiin siis.Tai edes säärystimiä, niin ei tarvitse tehdä kantapäitä eikä kärkikavennuksia. Jossain pitää ja saa välillä vähän oikaista.