Kuumia tunteita turskatiskillä

Herättelin vanhaarouvaa yhtenä aamuna terveyskeskuskäyntiä varten. Hän avasi silmänsä ja tokaisi: ”Tänään pitää mennä ostamaan turskaa ennen kuin se loppuu!” Olin ihmeissäni. Mitä unta hän nyt on nähnyt? ”Oliko se tarjous tänään?”, hän alkoi seuraavaksi pohtia. Sitten muistin, että edellisenä iltana uutislähetyksen mainostauolla eräs suuri supermarketketju oli mainostanut kuivatun, suolatun turskan supertarjousta. Tämä portugalilaisten perinneherkku, joulupöydän johtotähti vain 5 e/kg!

Huonomuistinen vanharouva muistaa kyllä ne tärkeät asiat.

Lähdimme iltapäivällä Carlosin kanssa ostoksille. Turskatiskillä oli tungosta. Otimme vuoronumeron, valitsimme kalapinosta kaksi komeaa filettä ja jäimme odottamaan vuoroamme kahden-kolmenkymmenen muun asiakkaan jälkeen. Kaksi nuorta tyttöä huolehti kalan leikkuusta ja pakkauksesta, yksi vanhempi rouva pakkasi kokonaisia fileitä isoihin pusseihin. Yksi myyjä lastasi lisää kalaa pahvilaatikoista myyntitiskille. Siivooja lakaisi suolakiteitä lattialta, vartija kävi vilkaisemassa onko kaikki järjestyksessä. Asiakkaat odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Ainakin melkein kaikki.

Kahden miehen välille syntyi kinaa jonotusjärjestyksestä. Toinen heistä kiehahti kuin hernekeitto hellepäivänä ja huusi punakalla naamalla toiselle miehelle. Tämä yritti tyynnytellä toista, turhaan. Mies jatkoi huutamistaan kuin olisi ollut vaarassa jäädä turskaa vaille. Muut asiakkaat kohottelivat kulmakarvojaan ja vilkuilivat toisiaan sivusilmällä huvittuneesti.  Tilanne rauhoittui vasta kun kuumaverinen turskanhamstraaja sai kalansa punnittua ja pakattua ja poistui paikalta.

Kuivatun turskan valmistaminen lähentelee taidetta. Ensinnäkin sitä voi valmistaa ainakin miljoonalla eri tavalla, mutta tärkeintä on kalan huolellinen liotus vedessä liian suolan poistamiseksi. Samalla kala turpoaa ja pienestä kittanasta kasvaa muhkea fileenpala. Kalaa ei vaan saa liottaa liian kauaa, muuten se alkaa maistua vetiseltä. Ja miksi turska yhä kuivataan ja suolataan, vaikka pakastimetkin on keksitty? No, sitä on vaan totuttu laittamaan niin. Perinteistä ei päästetä irti, ei.

Jouluvalmistelut ovat nyt siis alkaneet siitä kaikkein tärkeimmästä, turskasta. Ja syödään sitä toki muulloinkin. 

Viime aikoina olen valmistellut jotain ihan muuta. Minulle tarjoutui mahdollisuus järjestää valokuvanäyttely Bivar-kirjakaupassa Lissabonissa, ja avajaiset pidetään ensi viikon tiistaina. Suomalaisen Leenan omistamassa kirjakaupassa myydään vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, ja siinä ohessa on vaihtuvia näyttelyitä. Yksi haave toteutuu, pääsen laittamaan kuviani näytille. Kiitos Leenalle!

Näyttelyn pitäminen on yksi askel tiellä, jolle hypähdin reilut pari vuotta sitten. Polku on mutkainen, mutta kompastellen etenen. Pitää uskoa itseensä, siihen mitä tekee, ja yrittää, yrittää, yrittää, kuten eräs valokuvaava ystävä yhtenä päivänä kirjoitti. Saavuttaa sen mitä saavuttaa, ei aina ehkä sitä mitä tavoittelee, mutta aina jotain kuitenkin. Elämä ei mene pilalle jos kaikki ei mene omien toiveiden mukaan. Joskus se voi mennä jopa paremmin. Haaveen täyttymys on aina saavutus, yksi etappi elämän polulla. 

Kuvani eivät muuta maailmaa. Ne eivät provosoi, eivät herätä ihmetystä tai pahennusta ja tuskin edes sen kummempaa keskustelua. Olen iloinen, jos edes yksi ihminen pysähtyy katsomaan jotain kuvaa ja näkee siinä sen mitä minäkin; yksinkertaisen kauneuden, harmonian, värien sinfonian; yksityiskohdan, jonka ohitse muut kävelevät sitä huomaamatta. Pieniä maiseman kauneuspilkkuja ja silmänilon aiheita löytyy joka puolelta, kun vain pysähtyy näkemään ne.

Huomenna vietetään S. Martinhon päivää, ja juhlistamme sitä paahdetuilla kastanjoilla. Jälleen yksi perinne, joka rytmittää elämää ja vuoden kulkua tahtipuikon lailla. Maailma muuttuu, mutta ei niin paljoa, että perinteistä tarvitsisi luopua. 

Ylimmästä kuvasta lähti liikkeelle hurahdukseni portugalilaisten kaupunkien ja kylien yksityiskohtiin. Muut kuvat eivät löytäneet paikkaansa näyttelykuvien joukossa.