Työtä tekijällä riittää

Kalastajat korjaavat verkkojaan.

Vaikka itse blogeja kirjoitankin, en pahemmin lue niitä. Ei oikein ole aikaa, eikä vastaan ole tullut sellaista blogia, joka olisi kiinnostanut niin paljon että olisin alkanut seuraamaan sitä. Joskus silmään kuitenkin osuu jotain mitä ei voi ohittaa. Tällainen oli Mervi Lammisen kirjoitus (HS 8.10.), jossa hän esitti mielipiteenään, että oravanpyörästä hyppääminen on itsekästä.  Tulkitsen kirjoituksen niin, että hänen mielestään ainoa oikea tapa elää on tehdä töitä ja ansaita sillä elantonsa. Ihan kohtuullista. Siihenhän meidät luterilaiset (myös entiset) on kasvatettu. Ihmisen arvo määrittyy hänen tekemänsä työn perusteella ja kaikkien pitäisi tehdä tuottavaa työtä ja maksaa tuloistaan veroja. Siihen yhteiskunta perustuu.

Kirjoitus jätti minut silti hämmennyksen valtaan. Pohdin sitä uutterasti rapsuttaessani makuuhuoneen homeisesta katosta irtoavaa maalia. Mietin sitä yhä paklatessani syntyneitä koloja. Siinä vaiheessa kun hioin paikkausmassaa, muistin yhtäkkiä millaiselta kalkkilaivan kapteenilta näytti reilu vuosi sitten samaisen homman tehnyt mies, Carlosin palkkaama maalari. Kävin kylpyhuoneessa ja totesin näyttäväni miehen kaksoissiskolta.

Pyydykset pinossa.

Mietin pää hiontapölyä pölisten, että mikä ero on työssä, jonka tekee itselleen tai jonka tekee joku muu. Sitten minulle välähti, että maalarin tekemä työ oli yhteiskunnan kannalta tuottavaa, minun työni ei. Ja miksi? Maalari sai palkkaa, maksoi veroja ja sotumaksuja. Minä vain säästin tekemällä itse (saman työn uudestaan, vähän perusteellisemmin). Yhteiskunta ei tienannut mitään. Työ ei ollut tuottavaa. Se ei periaatteessa ollut edes työtä. Se oli vain puuhastelua. Tee-se-itse -remontointia.

Ihan sama juttu on se, että talossa kävi edellisten asukkaiden aikaan viikoittain kaksi siivoajaa. Nyt minä hoidan siivoamisen muun tekemisen ohella, siinä sivussa. Yhteiskunta ei taaskaan tienaa mitään. Jos minä ansaitsisin tekemisilläni jotain, voisin tietenkin hyvällä omallatunnolla palkata siivoajan. Pyörät pyörisivät ja kehitys kehittyisi ja yhteiskunnan kirstuun kilisisi veroropoja.

Voidaan siis tehdä se karkea johtopäätös, että kaikenlainen itse tekeminen on yhteiskunnan talouskasvun kannalta myrkkyä. Älä tee itse villasukkia, osta ne. Näin yhteiskunta saa tekijältä tuloveroa ja lisäksi arvonlisäveroa, edellyttäen että sukanneuloja pystyy niitä vuodessa tekemään yli 8400 euron edestä. Tekijäkin saa muutakin kuin pelkän hyvän mielen; muutaman hassun euron vaivanpalkkaa. Älä leivo sämpylöitäkään itse, osta ne kaupasta. Osta mieluummin prosessoitua ruokaa, eineksiä, kuin tuoreita vihanneksia . Mitä pidemmälle jalostettu tuote, sitä enemmän sen eteen on tehty tuottavaa työtä, vieläpä kustannus- ja energiatehokkaasti, toisin kuin kotikeittiössä värkkäämällä.

Kalastajien taloja merinäköalalla.

Omavaraisuuden ajat olivat ja menivät. Nyky-yhteiskunta rakentuu sen varaan, että tuotteet ja palvelut ostetaan, eikä niitä tehdä itse. Ei tarvitse tehdä itse, koska kaikkea saa valmiina. Työssäkäyvä ei edes ehtisi tai jaksaisi tehdä itse, sillä työ vie ajan ja mehut. Onneksi kaupasta saa valmiita pullamössösämpylöitä, niin ihanan pehmeän nahkeita muovipussissaan, eivätkä taatusti homehdu ainakaan kahteen viikkoon.  Työssäkäyvällä on tietenkin varaa ostaa valmista, jollei nyt aina ihan laatumerkkejä, niin ainakin kauppojen omia pirkkatuotteita.

Palannut kalasta

Mutta, mutta. Nyt taas hämmentää. Entäs kun on lapsesta asti tottunut tekemään itse? Ja opetellut tekemään sen mitä ei ole ennestään osannut? Suomalaisessa yhteiskunnassa olisin varmasti pahemmanlaatuinen luopio, sillä leivon leivät itse (se käy hujauksessa), ompelen kesämekot itse, tein joululahjatkin pääosin omin pikku kätösin ja niin, tässä talossa ei muuten muuta einestä syödä kuin pakastepizzaa ja kalapuikkoja hätävaralounaana. Olemme mestareita tekemään hyvää, yksinkertaista ruokaa. Kutakuinkin samat samat asiat tein palkkatöissä ollessani. Siinä suhteessa ei ole mikään muuttunut.  

Kirjoituksessaan Lamminen keskittyy siihen, että osa oravanpyörästä hypänneistä ”ei tee mitään” tai ”tutkiskelee vain itseään”. Päivät kuluvat peiton alla ja telkkaria katsellen. Kuulostaa rennolta. Kuulostaa lomalta.

Valinta, että jättäytyy pois töistä ja vaihtaa vapaalle, on Lammisen mielestä itsekäs. Epäitsekästä on tietenkin kuluttaa itsensä loppuun ennen eläkeikää, antaa kaikkensa firmalle, joka pahimmassa tapauksessa joutuu kustantamaan työkyvyttömyyseläkkeen. Firma kiittelee päin naamaa, selän takana kiroaa. Työn sankareita ei ole oikeasti olemassa. Ne ovat taruolentoja.

Eihän kaikille tietenkään niin huonosti käy, mutta liian monelle kuitenkin.

Koen, että minun pitää puolustella valintojani. Joskus jopa itselleni. En silti koe olevani itsekäs, vaikka irtisanouduin palkkatyöstäni. Varsinkin viimeisen vuoden aikana olen tehnyt asioita, joista itsekkyys on yhtä kaukana kuin Pluto-planeetta Telluksesta. En sen takia Irtiottoa tehnyt, en tietenkään. Elämä vaan heittelee, kuljettaa, viskelee lastaan mutta myös kantaa ja pitää pinnalla. Ei tarvitse olla onnenpekka vaan keskimääräistä parempi sopeutuja ja mahdollisuuksien näkijä. Ja ahkera työn tekijä.

Kirjoitin tänään muuten ensimmäisen lastensatuni. Kummilapsille kerrotut eläintarinat muuntuvat nyt mustavalkoiseen muotoon, kirjoitetuksi tekstiksi. 

Kuvat Angeirasin kalastajakylästä. Kalastajan työ tuottaa vain silloin kun välineet ovat kunnossa, säätila suotuisa ja onni myötä.