Elän, siis vanhenen

Parin viime vuoden aikana olen miettinyt paljon kuolemaa, elämää, vanhenemista ja työntekoa. Kuolemaa siksi, kun rakas isäni kuoli; elämää siksi, koska elän; vanhenemista siksi, koska elän samassa taloudessa muistisairaan ihmisen kanssa ja näen, miten vanheneminen voi tehdä kipeää; työntekoa kai siksi, koska olen suomalainen, ja se vaan on meillä selkärangassa.

Olenko tullut joihinkin johtopäätöksiin? Kyllä kai. Hyvässä skenaariossa elämme, teemme töitä, vanhenemme ja kuolemme. Ihannetapauksessa elämme täyteläistä elämää, teemme työtä josta pidämme ja jolla ansaitsemme riittävän toimeentulon, vanhenemme suhteellisen terveinä ja kuolemme nopeasti ja kivuttomasti, niin sanotusti saappaat jalassa. Vanheneminen on onni ja etuoikeus, jota ei kaikille suoda.

Silloin kun jokin asia mättää – ja aina silloin tällöinhän jokin asia mättää – muistan työtoverini ja ystäväni Matin sanat: ”Kun sairastaa syöpää, oppii asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Katkennut pikkurillin kynsi ei oo enää mitään.”

Se oli vielä silloin kun Matti teki töitä työpaikalla. Sitten hän siirtyi tekemään työt kotona tulehdusvaaran vuoksi. Hän eli eristettynä muista ihmisistä, hoitojen vuoksi pimeässä, poissa päivänvalon ulottuvilta.

Matti kuoli asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa. Olin yrittänyt soittaa hänelle vielä paria viikkoa aiemmin käydessäni Suomessa, mutta hän ei enää vastannut puhelimeen. Hän oli saattohoidossa. Hän ei saanut vanhenemisen lahjaa.

Elämän ja kuoleman lisäksi uskon elämään kuoleman jälkeen. Ihmisen ruumis hajoaa ja muuttuu tomuksi tai tuhkaksi, mutta sielu jää elämään läheisten ihmisten mieliin. Hyvässä ja pahassa, mutta vahvemmin hyvässä.

Vanhanrouvan serkku kävi kyläilemässä yhtenä päivänä, ja saattelin dementoituneen vanhuksen päivän päätteeksi kotiinsa. Kiskaisin päälleni pitkän mustan takin ja Gaian hihnan päähän, ja lähdimme kävelemään kiviselle kadulle. Totesin leskivanhukselle, että olemme näköjään kaikki mustissa; niin hän, leski, kuin minä ja rottweilerinpuolikaskin. Vanhus hätkähti ja kysyi: ”Onko joku kuollut?” Rauhoittelin häntä.

Vanhus kertoi pukeutuvansa aina mustiin, koska hänellä oli hyvä mies. Kunnioituksesta kuollutta miestään kohtaan hän käyttää pelkästään mustaa koko oman loppuelämänsä.

Naapurin leskirouva ei pukeudu mustiin, vaikka kaikista puheista ja seitsemästä pojasta päätellen mies oli hänelle rakas. Hän pyöräilee kirkolle joka lauantai viedäkseen haudalle tuoreet, oman puutarhan kukat. Joka viikko, ja miehen kuolemasta on jo toistakymmentä vuotta. Se, ja lauantai-illan messu rytmittävät leskirouvan viikkoa. Niin ja vanhainkodin järjestämä uimahallireissu joka keskiviikko.

Kun olen seurannut vanhanrouvan ja hänen serkkunsa keskustelua, jossa samat aiheet toistuvat tiuhaan tahtiin, olen huomannut mitä vanhukset eniten kaipaavat: kaltaistaan seuraa. Sitä, että joku juttelee ja jaksaa kuunnella ne samat jutut moneen kertaan eikä välitä siitä, vaikka puolet asioista on uneksittuja tai kuviteltuja. Sitä, että on joku jonka kanssa voi jakaa vanhoja muisteloita. Minusta, vaikka kotona paljon olenkin, ei ole paljoa seuraa. Pelkkä läsnäolo ei riitä.

Väittäisinkin, että vanhainkoti ei aina ole huono vaihtoehto varsinkaan muistisairaalle vanhukselle. Kun perustarpeet ovat hoidossa, tulevat toissijaiset tarpeet: seura, huomion saaminen, menneiden muistelu. Kosketuksen laskisin perustarpeisiin. No, ainakin Portugalissa. Suomalaisethan ovat kosketuskammoista kansaa, kuten tutkija, yliopistonlehtori Taina Kinnusen tekemä tietokirja Vahvat yksin, heikot sylityksin esittää.

Löysin eilen päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Se hohti ilta-auringon valossa ja tuntui karkealta sormien välissä. Aluksi ajattelin, että ”Apua! Mitä tälle tehdään? Nypinkö irti?” Sitten rauhoituin ja ymmärsin, että olen saavuttanut yhdenlaisen etapin. Minusta tulee vielä vanha, jos hyvin käy.  

Matti, jos eläisi ja kuulisi minun murehtivan harmaata hiusta, nauraa röhähtäisi ja mörähtäisi: ”Oo iloinen että sulla sentään on hiukset päässä.” 

Kuka vielä väittää, ettei ihminen jää elämään kuolemansa jälkeen?