Unikuvia

Paikka auringossa.

 Näin hauskaa unta. Jotenkin absurdia. Olin käymässä Suomessa, ja halusin viedä kyläilypaikkaan pullon viiniä. Menin siis Alkoon. Siellä oli mahdoton ryysis. Kaupan seiniä kiersivät korkeat hyllyt, samoin keskellä pientä kauppaa oli yksi hyllykkö. Käytävät täynnä väkeä ja kassaparka jossain putiikin perukoilla.

Tutkin hyllyjä ja näin tuttuja viinejä niiltä ajoilta, jolloin elin vähän leveämpää elämää ja merkkitapahtumia juhlistettiin pikkaisen paremmalla viinillä. Unialkon viinien hinnat olivat alkaen 19,99. Etsin epätoivoisesti jotain edullisempaa. Kyykin keskellä ruuhkaa, mutta alahyllyjenkin viinit olivat ylähyllyjen hintaluokkaa.

Gaia ja vasikka tekevät tuttavuutta.

Lopulta sain kyynärpäätaktikoitua itseni kaupan kauimmaiseen nurkkaan. Sieltä löytyi kummallinen vanhanajan kortistokaappi. Jokaisen pienen laatikon kulmassa oli pieni kirjain ja laatikon rivasta roikkui langan päässä kortti, johon niin ikään oli painettu pieniä merkkejä. Kaapin yläreunaan oli teipattu ohje: ”Leikkaa saksilla haluamasi merkki”. Avasin yhtä laatikkoa, ja näin jonkun etiketin tapaisen.

Olin hikinen, väsynyt ja tuskastunut. Unessa ajattelin, että luojan kiitos, asun Portugalissa. Täällä viinin ostamista ei ole tehty turhan vaikeaksi.

Nauta näyttää kieltä.

Kuten kaikki tietävät, Portugalissa viiniä myydään supermarketeissa. Saako se ihmiset juomaan enemmän? Ehkä, jos totta puhutaan, mutta kulutus jakautuu tasaisemmin pitkin viikkoa. Viini on arkinen ruokajuoma. Tuskin se kuitenkaan alkoholismia aiheuttaa. Eiköhän siihen ole ihan muut syyt.

Sunnuntaisin lounaan jälkeen näkee kahvilassa joillakin miehillä brandylasit. Selvästi humalassa ei näe ketään, ei sunnuntaisin eikä lauantai-iltaisin. Päinvastoin, monella on olutkolpakon sijasta edessään pieni kupillinen kahvia tai pullollinen vettä. Olutkolpakotkin ovat useilla pieniä 20 cl:n fino-lasillisia, jotka paikassa kuin paikassa tarjoillaan pöytään. No, paitsi ostoskeskusten ravintolakeskittymissä.

Meno varmasti kiihtyy pikkutunneille mentäessä, en ole vaan itse ollut sitä koskaan näkemässä. Paitsi kerran juhannuksena, S. Joãon juhlinnassa.

Olisikohan suomalaisen kaljoittelukulttuurin yksi perussyy siinä, että olut tarjoillaan useimmiten puolen litran tuopeissa? Jos haluat vähemmän, saat silloinkin 33 cl:n pullollisen. Ja kun olut lämpenee ja latistuu äkkiä, on tuoppi kiskottava kitaan vauhdilla, ennen kuin se alkaa maistua väljähtyneeltä. Valvirassa voitaisiin seuraavaksi miettiä voisiko kaljakuppiloissa tehdä jotakin toisin. Virkamiehet voisivat tehdä opintomatkan jonnekin eteläisen Euroopan maahan. Vaikka Portugaliin. Tervetuloa!

Nauta nuolaisee ennen kuin tipahtaa. 

Näin eilen jotain muutakin erikoista kuin unta. Sänkyä pedatessani katselin ulos alas kotikatua pitkin. Lähimmän ekopisteen vieressä oli isot vetokärryt, roskasäiliön kansi oli auki ja naisenoloinen hahmo kiskoi sieltä jotain minkä heitti kadulle. Kuulin kolinaa. Tölkki toisensa jälkeen lensi kaaressa katukivetykselle.

Minä kierrätyskyttä olin jo avaamassa ikkunaa huutaakseni keuhkojeni pohjasta: ”Hei siellä, älkää heitelkö roskia!”, kun paikalle ilmestyi toinen hahmo, joka alkoi polkea tölkkejä.

Ai niin. Olemme Portugalissa. Etäiset hahmot tonkivat roskasäiliöstä metallia, jonka joku (lukutaidoton tai välinpitämätön?) oli pistänyt sinne eikä vieressä nököttävään muovin ja metallin keräyssäiliöön. Hahmot eivät tehneet sitä ekologisuuttaan vaan pienen lisätienestin toivossa. Romumetallista maksetaan. Joillekin sekin vähä tulee tarpeeseen.

Muutama päivä sitten roskasäiliö oli ilmiliekeissä. Ei mennyt montaa tuntia kun kunnan miehet olivat siivonneet paikan ja uusi säiliö tuotu tilalle. Spekuloimme Carlosin kanssa palon syytä, emmekä varmasti olleet kadun ainoat. Minä veikkasin jonkun kippaamia kuumia tuhkia, Carlos naapuruston nuorukaista, jonka oli nähnyt yhtenä päivänä polkemassa lasisäiliön viereen jätettyjä ikkunaruutuja rikki. Paikka on nyt täynnä lasinsiruja, ja jostain syystä kunnan miehet eivät ole siivonneet niitä pois.

Rapsutusjono iltalypsyn aikoihin.
Vaikkei mitään lypsettävää olekaan.

Käyn usein päivän päätteeksi Gaia-koiran kanssa viemässä roskat ja kierrätettävät. Pitää olla varovainen, eikä pelkästään lasinsirujen takia. Tässä yhtenä päivänä em. nuorukainen ohitti minut pyörällä ja jäi norkoilemaan roskasäiliöiden vieressä olevan hylätyn talon liepeille. Kun tulin Gaian kanssa roskapusseineni paikalle, hän alkoi esittää tappouhkauksia koiralle. Ehkä minullekin, en kuullut kunnolla. En tietenkään ottanut uhkauksia tosissani, mutta sen verran hermostuin, että ilmoitin pojalle jokseenkin painokkain äänensävyin, että jos hän vielä kerran puhuu niin, otan yhteyttä poliisiin. Hän pyysi anteeksi.

Pariin otteeseen olemme joutuneet pyytämään kyseistä nuorukaista poistumaan mailtamme. Hän yritti lähennellä minua, väijyi muurin takana ja ilmaantui paikalle heti kun Carlos hurautti autolla asioille ja minä olin muurien ja rakennusten suojaaman sisäpiha-alueen ulkopuolella kiivejä poimimassa tai kitkemässä jotain. Se oli aika ahdistavaa. Aloin käydä traktoripolulla kävelyllä vain silloin kun Carlos on kotona. Vara ei venettä kaada.  

Aamuvenytyksiä.

Kun Gaia ei roskisreissua seuranneena päivänä vielä lounasaikaan mennessä ollut kömpinyt huoneestaan, vaikka se yleensä joka aamu käy toivottamassa hyvät huomenet kun kuulee minun keittävän aamuteetä, aloin huolestua. Menin katsomaan sitä. Se nousi sängystään haukotellen ja venytellen nautinnollisesti.

Sitä vaan laiskotti.

Elämä maalla on siis jännitystä täynnä. Ilmankos näen niin omituisia unia. 

Kuvissa arkisia tilanteita.