Korkokenkäindeksi

Yhtenä päivänä siivotessani siirtelin kenkätelinettä, ja silmiini osui kaunis nahkainen korkokenkä, toinen puolisko lempikenkäparistani, jotka jo muutama vuosi sitten ostin helsinkiläisestä vaatetusliikkeestä aika isolla alennuksella. Ne ovat kulkeneet mukanani ja kestäneet monet matkat ja muutot. Ne eivät ole mikään turhuuden hapate; korkokengät antavat ryhtiä ja lisää pituutta, sen myötä myös itsevarmuutta. Matalissa kengissä olo tuntuu lähinnä ankalta. Ennen käytin korkokenkiä aina. En enää. Kvaak. 

Yhtälailla entiseen lookiin kuului ehostetut kasvot ja edes jollain konstilla laitetut hiukset. Nyt laitan maalia naamaan vain sunnuntaisin ja silloin kun lähden vähän pidemmälle, ja hiukset ovat kotona ollessa useimmiten kätevästi nutturalla tai jollain muulla konstilla kiinnitettyinä. Viimeksi kävin leikkauttamassa ne helmikuussa. Alkaa olla aika pitkät.

Tajusin, että viimeisen vuoden aikana olen käyttänyt kauniita korkokenkiäni vain kerran. Nyt niille on harvoin käyttöä. Mieleeni lennähti ajatus, että oliko Irtiotto ja elämänmuutos sittenkin liian suuri. Olen päästänyt irti arkisista tavoista pitää naiseudestani kiinni ja siitä kuvasta, jonka olen itsestäni halunnut muille näyttää ja jota olen itsekin peilistä sietänyt nähdä. No, käytettävissä olevien keinojen rajoissa ainakin, sillä kyllähän tässä iässä pieni poskienkiristys ja silmäluomien korotus olisi ihan kiva juttu.

Onko pinnallista tuijottaa ulkokuoreen? Ehkä. Tai ei ehkä sittenkään. Ulkonäkö ja olemus ovat ne joiden perusteella muodostetaan ihmisestä ensivaikutelma silloin kun kohdataan kasvotusten. Jos on sinut oman ulkonäkönsä kanssa, oli mielestään sitten ruma tai kaunis tai jotain siltä väliltä, niin se heijastuu myös olemukseen. Itsevarmuus kumpuaa pitkälti sisuksen ja ulkokuoren keskinäisestä tasapainosta. Sopivan itsevarma ihminen antaa itsestään positiivisen ensivaikutelman, epävarmaan taas on vaikea suhtautua ja häntä tekee melkein mieli vältellä. Kukapa ei haluaisi mieluummin olla helposti lähestyttävä?

Lähdimme yhtenä aamuna käymään pankkiautomaatilla. Tai siis meidän piti mennä vain pankkiautomaatille. Matkalla muistin, että minun pitää käydä terveyskeskuksessa hakemassa uusittu lääkeresepti ja viemässä se apteekkiin, jotta saisin jo ostamista lääkkeistä hinnanpalautusta (kokonaista kolme euroa). Matkalla huomasin, että jalassa oli kyllä matalakorkoiset varvastossut, mutta niissä olleet koristekukat olivat osin irronneet ja niissä oli valkoisia maalitahroja. Myös valkoisessa puserossa oli pikku-Batatinhan tomuinen tassunjälki aamutervehdysten jäljiltä. Korvat luimussa kävin hoitamassa asiani ja toivoin ettei kukaan kiinnittäisi huomiota asustukseni virheisiin. Noloa.

Elämänmuutoksen suuruutta voi konkretisoida siis sillä, että huomattavasti useammin jalkaan sujahtaa kumisaappaat kuin korkokengät. Onneksi saappaat ovat sentään pinkit, joskin auringossa aika kauhtuneet. Muutosta voisi ilmentää korkokenkäindeksillä; korkokenkien käytön määrä suhteutettuna muiden jalkineiden käytön määrään. Siihen voisi määritellä hälytysrajan, jonka alittaessaan tai ylittäessään pitää hiukan korjata muutoksen suuntaa. 

Jollekulle toiselle indeksinimike voi olla jokin toinen: mersuindeksi, ravintolailtaindeksi tai kännykkäindeksi. Itse sen voi määritellä. 

Korkokenkäindeksiäni voisin tietysti kohentaa laittamalla illalliselle vaatteita vaihtaessani (kyllä, vaihdan vaatteet, sillä en mene illallispöytään samoissa vetimissä joissa päivällä kävin kanalassa) jalkaan kullanväriset piikkikorkosandaalit, ovat muuten ihanat jalassa, mutta voi olla että Carlos kohauttelisi kulmakarvansa kattoon asti, kun on tottunut näkemään minut tohveleissa tai varvastossuissa. Ehkä hän parin illan jälkeen kuitenkin tottuisi outoon näkyyn, ja kulmakarvat lakkaisivat hyppimästä. Tai minä voisin kyllästyä kopistelemaan korkokengillä graniittilattialla.

Pahimmillaan entisen elämäni korkokengille voi käydä kuten sille metallikorkoiselle, mustapitsiselle avokasparille, jotka viime kesänä pistin jalkaan kun lähdimme illallisen jälkeen katsomaan kansantanssiesitystä meren rannalle. Kun pääsimme perille merenrantakaupunkiin, nousin autosta ulos ja ehdin kävellä kaksi metriä, kun pari vuotta vanhat, kerran käytetyt, halpiskaupasta muutamalla eurolla ostamani stylet kengät kirjaimellisesti repesivät liitoksistaan. Olisinpa nähnyt ilmeeni. Se oli varmaan aika hölmistynyt. Mitä tästä opimme? Kiinalainen liima ei ole ikuista.

Toimittaja Maarit Rasi Ilta-Sanomista haastatteli minua elämänmuutosta käsittelevään juttuun. Hän kysyi mm. miltä elämänmuutos on tuntunut ja kaduttaako. Piti oikein miettiä miltä muutos on tuntunut. Sitä on vaikea selittää. Olen niin sopeutunut uuteen elämään ettei sitä enää ajattele muutoksena vaan normaalitilana. Olisiko aika muuttaa blogin nimi…?

Mietin myös katumisen aiheita. En keksinyt. Tapoihin ei kuulu katua tekemiäni ratkaisuja vaan sopeutua niihin. Suosittelen samaa muillekin. Se säästää energiaa ja sydäntä. 

Kun nyt hiukan pinnallisuutta hipoen mennään, niin kuvissa ne kultaiset korkokengät ja juhlamekkoja, joille ei enää ole oikein käyttöä. Niin ja Milmanda-laukkuja. Kuvat otti Carlos, jolla näyttää olevan piileviä muotikuvaajan kykyjä.