Oletuksia

"Voisko ton vekottimen syödä...?"

On toista tai kolmatta päivää harmaata ja sumuista. Tänään pilvet painoivat jo niin paljon, etteivät enää pystyneet pidättelemään sadetta. ”Tällainen ilma masentaa”, mutisin Carlosille äsken lounaspöydässä. ”Sade tähän aikaan vuodesta tekee hyvää”, hän totesi. ”Viljelijän ei tarvitse kastella niin paljoa, ja palomiehet, jotka ovat parikin viikkoa taistelleet tulta vastaan ilman lepoa, saavat huoahtaa”, hän jatkoi. Metsä- ja maastopalot riehuvat jälleen eri puolilla maata. ”Tiedän, että sade tekee hyvää”, mutisin.

Silti harmaa, sateinen sää vie jotenkin vedon pois. Jopa koirat makoilevat vain sängyissään. Ei oikein huvittaisi tehdä mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei voi tehdä sohvannurkassa. Ja kun televisio pauhaa olohuoneessa Fátiman pyhiinvaellusmessua, vanhanrouvan makoillessa peiton alla toisella sohvalla seuraten sitä, ei oikeastaan sohvannurkassakaan voi nyt tehdä mitään. Pidän mökäävästä televisiosta vielä vähemmän kuin sateesta. Kapusin siis yläkertaan työpisteelleni ja tässä ollaan. Edes sadepäivänä ei irtiottaja voi laiskotella.

"Tiedän, en oleta: olen soma."

Viime päivinä olen pohtinut, miten helposti tulee oletettua asioita toisista ihmisistä. Sitä katsoo vain sitä mitä näkee, koska ei pysty näkemään syvemmälle, pinnan alle. Piilottelemme asioita toisiltamme, valikoimme sen mitä haluamme näyttää ja kertoa, sen mikä on kaunista ja yleisesti hyväksyttävää. Kauniisti kimaltelevan jäävuoren huipun. Inhimilliset erheet ja puutteet ovat muka rumia; arpia siinä kiiltokuvassa, jonka itsestämme haluamme luoda. Mitä enemmän laitamme itsestämme näytille, esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, kuvia leveän hymyn ja auringonpaisteen kera, sitä enemmän itsekin uskomme näkemäämme kuvaan. Sen täytyy olla totta.

Silti sisimmässämme tiedämme oikean totuuden. Emme ole täydellisiä. Tosin epätäydellisyydellä ei voi perustella tahallisia tai välinpitämättömyydestä johtuvia mokia. Tai siis voi, mutta ei pitäisi. Jokaisessa ihmisessä pitäisi olla sisäänrakennettu ominaisuus pyrkiä olemaan parempi ja muita ymmärtävä ihminen. En tiedä onko, mutta saisi olla. Pieni ripaus lisää ymmärtäväisyyttä ja suvaitsevaisuutta tekisi maailmasta himpun verran paremman paikan. Silleen positiivisemman. 

Batatinhan mietteliäs emo.
Yhdennäköisyyden puute on
hämmentävä.

Ymmärtäväinen ihminen pyrkii katsomaan toista ihmistä pinnan alle. Ymmärtämään, miksi tämä on sellainen kuin on ja tekee niin kuin tekee. Ymmärrys on askel kohti hyväksymistä. Hyväksyminen on askel kohti – luoja paratkoon kun käytän tätä sanaa – anteeksiantoa. Jeesukselta ja kukkahattutädeiltä se onnistuu luonnostaan. Meiltä muilta se vaatii vähän työtä.

Oletamme joskus liian herkästi tietävinämme toisesta ihmisestä kaiken tai ainakin kaiken oleellisen, vaikka emme oikeasti tietäisikään mitään. Kankeasti liikkuva, vapiseva puolituttu on alkoholisti (tosiasiassa hänellä on Parkinsonin tauti). Pilvisellä ilmassa aurinkolaseja käyttävä uskoo olevansa tosi cool (tosiasiassa hän piilottelee puolisonta ”rakkaudenosoitusten” jälkiä). Pitkään aikaan yhteyttä pitämätön ystävä on mielestään liian tärkeä ja kiireinen muistaakseen ystäviään (tosiasiassa hän käy läpi aviokriisiä). Bussipysäkillä retkottava mies on syntyjään juoppo (tosiasiassa hän on menettänyt työnsä, perheensä ja kotinsa, ja hakee unohdusta siten kuin vain osaa). Työpaikan kokouksissa eniten äänessä oleva kuvittelee olevansa muita parempi (tosiasiassa hän piilottelee ammatillista osaamattomuuttaan ja pelkoa potkuista). Ja niin edelleen.

Oletukset ovat usein negatiivisia. Ne heijastavat omia ennakkoluulojamme, jopa kateuttamme. Ne peittelevät epävarmuuttamme ja pelkojamme. Jos tarpeeksi syvältä kaivaa, niin olettamuksemme kertovatkin enemmän meistä itsestämme kuin oletuksen kohteesta. Paljastavat sen, mitä emme uskalla tunnustaa.

Batatinha löysi itselleen aurinkotuolin. "Aaah!"

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Itse asiassa ihmiset ovat harvoin sitä miltä näyttävät. Vain Henry Morton Stanleyllä oli vahvat perustelut tokaista ”Doctor Livingstone, oletan?” kohdatessaan valkoisen miehen Afrikassa vuonna 1871 (lähde: Wikipedia). Meidän muiden pitää ottaa huomioon ihminen kokonaisuutena, myös siltä osin mikä ei päällepäin näy. Se kuuluu sivistyneeseen kanssakäymiseen.

Viikon takainen päivitykseni koski juuri sitä jäävuoren huippua. Pinnallista, turhamaista. Se mitä en silloin kertonut oli se, että olin sydän syrjällään pienen Batatinhan vuoksi. Se leikattiin sinä aamuna, sen syötyä kaksi vanhanrouvan rukousnauhaa. Se oli niin tuskissaan, että pelkäsimme sen kuolevan. Leikkaus sujui kuitenkin hyvin, ja rakas riiviömme pääsi maanantaina kotiin jatkamaan toipumista. Nyt on kova vahtiminen siinä, mitä se syö, sillä se yrittää järsiä kaikkea minkä ympärille hampaansa saa. Huolet eivät ole vielä ohi.

Parhaat ystävykset vahtivat kotia.

Irtioton elokuussa korjataan satoa ja tehdään muita normaalitöitä. Suuri osa Portugalia viettää lomaa. Rannoilla on tungosta, aurinkoisina päivinä, ja kylä toisensa jälkeen juhlii lomalle tulleiden maastamuuttajien vahvistamin joukoin. Sataa, ja sadetin lennättää lisää vettä maissipellolle, maissin aaltoillessa vihreänä kohisevana merenä. Aurinko yrittää sanoa sanasensa, pujottaa säteensä pilvien läpi. Värisen vilusta pihalla, mutta tiedän, eikä minun tarvitse olettaa, että vielä tulee lämmin päivä, toinenkin, ja voin nakata villatakin naulaan. 

Kuvissa koiria. Ihan vaan siksi.