Valmiiksi saamisen pelko

Minulla on meneillään monta projektia. Liian monta. Teen kutakin hiljalleen, vaihe kerrallaan, kuin vetkutellen valmistumista. Makuuhuoneen katosta puuttuu viimeinen maalikerros, kylpyhuoneen katon kunnostuksen aloitus odottaa isomman kirjoitusprojektin ensimmäisen vaiheen valmistumista, vanhojen puutuolien kunnostus sellaista päivää, jolloin ei ole mitään kiireellisempää tekemistä, loppujen keittiökaappien pesu ja öljyäminen aurinkoisia ja tuulisia päiviä, parin juhlalaukun viimeistely hetkeä, jolloin voisin istua pihalla kaikessa rauhassa vähän aikaa. Ja niin edelleen. En jatka listaa tämän enempää, vaikka helposti voisin. Monta asiaa on kesken, ja samaan hengenvetoon tekee mieli jo aloittaa uusia.

Olen usein pakottanut itseni tekemään asioita valmiiksi asti ennen uuden työn aloittamista. Päätös pitää vähän aikaa. Päivän, pari, ja sitten sitä taas lipsahtaa monitekemisen ansaan. Keksin hyviä tekosyitä lykätä valmiiksi tekemistä. Aina on (muka) jotain tärkeämpää, akuutimpaa, ilma ei ole sopiva tai joskus ei ihan vaan huvita tehdä sitä, oli se mitä vaan. Mitä valmiimmaksi jonkun jutun saa hiljalleen nytkytettyä, sitä hitaammin ja myöhemmin se viimeisin loppurutistus tapahtuu, jos ylipäätänsä tapahtuu.

Minua vaivaa valmiiksi saamisen pelko.  

Käsityöihmiset tunnistavat varmasti saman vaivan. Sitä aloittaa uuden villapaidan neulomisen suurella, suorastaan valtavalla innolla, puikot suihkii hengästyttävää vauhtia, hartioiden jäykistyessä samassa tahdissa. Sitten, ihan yhtäkkiä, iskee epävarmuus. Tuleeko siitä hyvä? Tuleeko siitä sopivan kokoinen? Onko väri sittenkään hyvä? Entä tämä pitsineule, onko se liian tyttömäinen? Puikot jämähtää niille sijoilleen ja työ jää kesken, eikä ehkä koskaan jatku ennen kuin on purettu koko hoito ja aloitettu alusta. 

Töissäkin tuli joskus palloteltua asioita, kyseltyä sähköpostitse lisätietoja ja varmisteltua että oliko se varmasti niin ja näin, miten hän halusi tehtävän. Sitten kun ei enää voinut pomputella palloa enempää, oli pakko ryhtyä toimeen ja tehdä homma alta pois. Ja siirtyä muihin, usein yhtä ikäviin.

Valmiiksi saamisen pelon taustalla piilee joskus pelko epäonnistumisesta. Siitä, ettei täytä omia standardejaan eikä muiden odotuksia. Omat tiedot ja taidot eivät aina riitä, eikä motivaatiokaan. Ainoa, mikä potkii eteenpäin, on ulkoinen tai itse itselleen lataamansa paine, jolla sitten mennään vaikka läpi kovan kiven. Nimittäin nyhertämällä pelkästään keskeneräisten juttujen kanssa ei lopulta saa aikaan yhtään mitään.

Tietysti välillä pitää ottaa luova tauko. Käännellä ja väännellä sitä villapuseronpuolikasta, mittailla peilin edessä ja tehdä lopulta päätös. Jatkaako vaiko purkaako, kas siinäpä pulma. Sitä laskeskelee jo tekemiään työtunteja, kun toisella vaakakupilla makoilee tekele jolle ei ikinä ole käyttöä. Pahimmoillaan keskeneräisyys pysäyttää työt kokonaan. Ennen päätöksentekoa mikään ei etene.

Millä valmiiksi saamisen pelko sitten parannetaan? Asetetaan itselle selvä tavoite ja aikataulu. Tehdään homma valmiiksi ja iloitaan lopputuloksesta. Jos ei tullut hyvä, niin ensi kerralla sitten tulee parempi. Jos tuli hyvä, niin voi taputella itseään selkään ja kehua vähän. ”Kyllä mä osaan! Jotain ainakin.” Palkitaan itsemme, sillä porkkana toimii keppiä paremmin muillakin kuin muuleilla.

Täti-kultani kirjoitti kerran, että toivottavasti minulla on välillä aikaa ihan vain istua ja olla. Nauraa hörähdin niin lujaa, että kivitalo kaikui. Sen jälkeen olen ottanut sitä aikaa. Aina joskus, päivän päätteeksi, istahdan pihalle pienen portviinilasillisen tai smoothien kanssa ja rapsutan koiria. Katselen puutarhaa enkä edes mieti, mitä siellä vielä pitäisi tehdä. Näen mieluummin sen, mitä on jo tehty. Heinikon sijaan kasvaa nurmikkoa, rikkaruohojen tilalla kukkia. Muurahaisten riivaamassa sitruunapuussa on sentään muutama hedelmä ja pystyyn kuivaneen magnolian tyvellä kasvaa uusi puska. Passionköynnökset kasvavat kohisten ja pasuunakukkapuut kukkivat, ja ensi vuonna ne ovat kaikki jo isoja. Kolme vuotta sitten puutarha näytti hylätyltä pellolta. Voimme aidosti iloita siitä, mitä olemme tähän mennessä saaneet aikaan.

Tänä vuonna aion juhlia kahta asiaa kuohuviinin kera; sitä, kun neljäs vuosi Portugalissa alkaa ja vielä jotain muuta, en tiedä mitä. Tiedän sen sitten kun saan sen valmiiksi, tai ensi alkuun edes aloitettua. Sen täytyy kuitenkin olla jokin keskimääräistä suurempi saavutus, ei mikään arkipäivän askare.

Kalakauppias kurvasi taas kadunkulmaan ja huutelee päivän saalistaan. Vanhanrouvan serkku tuli kylään, Carlos lähti hedelmätarhan puolelle tekemään jotain. Gaia makoilee auringossa ja Batatinha on havainnut kivenraossa ötökän – se nyhtää heinätupsua irti päästäkseen likemmäs. Pyykit lepattelevat lämpimässä tuulessa pihan perällä, talo on siivottu ja illalla taidamme grillata kaikkien herkkua: makkaraa. On lauantai-ilta, pöytään katetaan isältä perimäni kultareunaiset lautaset, jälkiruuaksi leipaisen ehkä kakun.

Pelko on turhaa, sillä elämä ei tämän valmiimmaksi tule, se tuo ja vie päivän kerrallaan, ottaa yhdellä kädellä ja antaa toisella. On itsestä kiinni, mitä tekee sillä mitä saa, miten kohtaa menetykset, mitä osaa aloittaa ja mitä valmiiksi saattaa. Ei se ole sen kummempaa.

Kuvissa usvaisia kesätunnelmia Vila Chãn kalastajakylästä.