Kulman takana kavala maailma

Lähdin pari päivää sitten Vilaan eli Vila do Conden kaupunkiin maksamaan sosiaaliturvamaksua. Ennen maksun sai hoidettua postitoimistossa, mutta postilaitoksella ja sosiaalitoimistolla taisi mennä sukset ristiin – tai, Portugalissa kun ollaan eikä suksia juuri tarvita, lienee parempi puhua jostain muusta liikkumisvälineestä, sanotaan nyt vaikkapa moposta, eli postilaitoksella ja sosiaalitoimistolla meni mopot vinksalleen – joten maksun voi nykyään tehdä maksuautomaatilla tai suoraan sosiaalitoimistossa. Minun tapauksessani vain jälkimmäisessä, koska maksuautomaatti ei tykkää ulkomaisista korteista enkä ole täkäläistä vielä hankkinut.

Lähdin siis käymään kaupungissa, ja menin hyvissä ajoin bussipysäkille odottamaan kyytiä. Siinä odotellessani katselin kadunkulmassa olevaa vanhaa, isoa ja ränsistynyttä taloa. Päältäpäin ei uskoisi, että siellä asuu joku, mutta asuu kyllä, eräs vanha nainen aikuisen poikansa kanssa. Punaposkinen nainen on virkeä – olen usein nähnyt hänet kävelemässä naapurikylässä asti, parin kilometrin päässä. Pojan huhutaan olevan huumeriippuvainen. Tiedä häntä. Voi hyvin olla totta. Ei ole mitenkään tavatonta. Pari kertaa ollessani lähikaupassa nainen on tullut sinne parin tyhjän olutpullon kanssa vaihtamaan ne täysiin. Itselleen vai poikaa varten, en tiedä, enkä myöskään tiedustellut. Ruokaa ei ostoksiin sisältynyt niillä kerroilla. Toissavuonna, kun meillä oli järkyttävän paljon kiivejä, nainen oli kerran tullut kysymään saisiko hän poimia niitä kassillisen kotiin, sillä heillä ei ollut mitään syötävää. Sai toki.

Mietin näitä juttuja odotellessani bussia. Kaupungeissa apua tarvitseville on sitä tarjolla  hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta. On ainakin ruuanjakopisteitä. Maalla asuvat eivät välttämättä osaa edes hakea apua. Väliinputoajia on maa täynnä, ja talouskriisin myötä ruuan puute koskee myös entisiä hyväosaisia, lapsiakin.  Kouluista kuuluu, että joillekin lapsille kouluruoka on päivän ainoa ateria. Jotkut koulukeittiöt pitivätkin ovensa auki ainakin viime kesänä lomien aikana. Tänä kesänä en uutisointia huomannut.

Ainakaan täällä ei puutu hyvää tahtoa auttaa lähimmäisiä.

Meillä on Carlosin kanssa hyvin eriävät näkemykset Afrikasta vyöryvästä ihmistulvasta. Katsomme kyllä molemmat uutisia yhtä kauhuissamme siitä, että on oikeasti ihmisiä siinä tilanteessa. Tuhansia. Eläviä ihmisiä, paitsi ne epäonniset jotka Välimeren ylityksessä menehtyvät. Carlosin mielestä heitä pitää auttaa tavalla tai toisella. Minusta ihmisten ei pitäisi lähteä eikä pitäisi joutua lähtemään kodeistaan laittomasti ja massoittain, vaan asiat pitäisi hoitaa kuntoon paikallisesti. Miten, en tiedä, vaikka eräs läheinen ihminen onkin usein kutsunut minua besserwisseriksi. Tilanne on kuitenkin kestämätön niin kyseisille ihmisille kuin niille maille, joiden rannoille he rantautuvat. He tulevat ainoana matkatavaranaan toivo paremmasta tulevaisuudesta, vaikka todellisuudessa sitä ei juuri ole. Me emme tiedä, mitä kauniita kuvia heille on maalailtu. "Kaikille riittää töitä ja asuntoja, ja valtio auttaa"? Ainoa taho, jolla on homma hallinnassa, ovat ne, jotka kovan rahan perittyään lastaavat nämä ihmiset heppoisiin veneisiin ja tuuppaavat matkaan.

En usko, että ihmisvirta tyrehtyy jollei heitä aleta kylmästi palauttaa takaisin vastarannalle seuraavana päivänä. Ja tässä näkemyksemme Carlosin kanssa eriävät. Minun sisälläni asua majailee pieni kylmänkova pohjoismaalainen, hänessä lämmin latino. 

Ihmisten siirtyminen massoittain maasta toiseen ei ole nykyaikana hyvä ratkaisu kellekään. Väitän niin itse vapaaehtoisena maastamuuttajana ja evakkojen jälkeläisenä. Juurten menetys on tietysti pieni hinta vapaudesta ja toiveissa kajastelevasta paremmasta elämästä, joka ei koskaan ehkä edes toteudu, mutta olen läheltä nähnyt miten katkaistut juuret särkevät kuin amputoitu raaja. Se on kuin portugalilainen saudade, kaiho menetettyä kohtaan. 

Tänä vuonna Suomi vastaanottaa yhteensä 1050 syyrialaista, kongolaista ja afganistanilaista pakolaista (lähde: maahanmuuttovirasto). Sillä on tietysti iso merkitys kyseisten yksilöiden kannalta, mutta se on mitättömän pieni pisara afrikkalaissiirtolaisia vellovassa Välimeressä. Kokonaisuudessa se ei ratkaise mitään. Ongelmat maailmalla jatkuvat. Inhimillinen hätä ei katoa. Ollaan sentään tehty jotain ja saadaan vähän parempi mieli. Niinhän se menee? 

Ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa tästä tänään, uutisissa vaan kerrottiin äsken, että parhaillaan on meneillään 3000 ihmisen pelastus Välimerestä.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, kun parin päivän takaisessa uutislähetyksessä näytettiin rantaa, jonne ihmiset päivän päätteeksi olivat jättäneet aurinkovarjonsa ja -tuolinsa, lasten hiekkaleikkikalut sun muut niille sijoilleen rannalle. Luulin ensin että kyseessä oli kertaluontoinen tempaus tai mielenosoitus, mutta se onkin siellä yleinen tapa. Ei niitä kukaan vie. Yleensä ainakaan. Oikea lintukotoranta. Kaukana kavala maailma. 

Eilen aamulla kotikadulla kuului kovaa huutoa. Se oli naapurin leskirouva. Kyllähän te, rakkaat lukijat, jo tunnette hänet? Olen useasti hänet maininnut.

Carlos juoksi katsomaan mikä on hätänä. Leskirouva oli ollut paluumatkalla naapurista vähän matkan päästä, missä hän oli käynyt hakemassa kukkia miehensä haudalle, kun hänet oli ryöstetty. Keskellä kirkasta aamupäivää, pienellä kyläkadulla. Autolla liikkuneet ryöstäjät olivat pysähtyneet kysymään muka neuvoa, vaan käytännössä katsastivat mitä koruja rouvalla oli yllään, ja kiskaisivat kaulakorun kaulasta ja korvakorun korvasta. Huonokuuloinen leskirouva, jonka ääni on kantava kuin oopperalaulajalla, oli alkanut huutaa, ja säikähtäneet ryöstäjät kaasuttivat tiehensä. Leskirouvalle ei onneksi käynyt sen pahemmin, hänellä kun on sydänsairaus. Sylissä pitelemistään kukistaan hän ei hellittänyt otetta.

En kommentoi sen kummemmin ryöstäjien etnistä taustaa, sanon vain sen, että vanhusten ryöstäminen on halveksittavaa.

Maailman kavalan luihut lonkerot kurkottavat siis tänne lintukotoonkin. Siitä huolimatta lähden vielä pellon toiseen päätyyn poimimaan karhunvatukoita. Turvakseni otan mukaan Gaian, rotevan rottweilerinpuolikkaan, ja puhelimen. Carlos on napinpainalluksen ja minuutin automatkan päässä. Vaikkei pelkää, niin hyvä on turvata selustansa. 

Tämä juttu on kirjoitettu kieli huolellisesti keskellä suuta. Jos vähän lipsahti sivuun, niin se sallittakoon.