Harhailija
Mies vetäisi takin
päälleen, laittoi lakin päähänsä ja hiippaili ulos ilman päämäärää siitä, minne
oli menossa. Kunhan vaan lähti haukkaamaan happea, vanhusten palvelukodin ilman
alkaessa tuntua sieraimissa turhan tunkkaiselta. ‟Liian paljon kuolemaa
odottavia ihmisiä”, hän ajatteli itsekseen, pyrkien pakenemaan siitä seurasta.
Ulkona oli kirkas
auringonpaiste ja kirpeä ilma. ‟Ei täällä kauaa tarkene”, ajatteli mies kävellessään katua pitkin. ‟Muistin sentään kaulaliinan, mutta hanskat jäi.” Hän tunki
isot kätensä syvemmälle talvitakin taskuihin.
Kapea, talojen reunustama
tie luikerteli pienen kaupungin keskustaan, missä mies kulki näyteikkunasta toiseen tutkimassa
niiden tarjontaa. Hän ihaili kaunista kukkamekkoa, joka olisi sopinut hyvin
Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Samoin nuo sirot korkokengät, ai
ai, kyllä olisi ollut nätti näky! Miehen silmissä tuikahti iloinen pilke, kun
hän siirtyi seuraavaan ikkunaan.
Mies harhaili kaupungilla
aikansa, kunnes hänelle tuli nälkä. Hän kaiveli taskujaan, mutta ei löytänyt
rahaa eikä lompakkoa. ‟Ai niin, minunhan ei kuulemma pitäisi lähteä ulos
yksin”, hän muisti nyt. ‟Olisivat sentään kahvirahat voineet pistää taskuun.”
Hänellä ei ollut mitään
tietoa siitä, missä oli. Vasta muutama viikko sitten lapset olivat kuskanneet
hänet palvelukotiin kaupunkiin, kun elämä kotona kävi mahdottomaksi. Hän
unohteli kaikkea: lieden päälle, sukat kuivumaan sähköpatterille, maitotölkin
viikoksi työpöydälle, ja vielä kaatoi siitä kahviin kunnon lorauksen. Olihan se
maistunut hiukan omituiselta ja näyttikin erikoiselta, jotenkin rakeiselta, mutta
ei hän sitä silloin ajatellut.
Lapset olivat
järjestäneet hänelle paikan palvelukotiin ja kävivät siellä katsomassa aina kun
ehtivät. Mikä oli aika harvoin. Joskus he hakivat hänet syömään sunnuntaina, ja
silloin hän kuunteli mielellään muiden juttuja ja yritti osallistua
keskusteluun parhaan kykynsä mukaan. Oli vaan niin hämmentävää, kun muut joskus
kuuntelivat hänen sanomisiaan jotenkin hämmästyneinä, eivätkä vastanneet mitään,
tai yrittivät arvuutella mistä hän puhui. Ihan kuin hän olisi puhunut jotenkin
epäselvästi tai oudoista asioista.
‟Täytynee lähteä
takaisinpäin”, mies mietti, ja pohti minne päin lähtisi. Hän kääntyi
tulosuuntaansa ja yritti muistaa mitä reittiä oli tullut. Hän näki kauniin
kukkamekon näyteikkunassa, ja mietti miten se olisi sopinut niin hyvin Marjalle.
Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Ja nuo korkokengät, ai ai!
Mies kiiruhti eteenpäin,
kulki pitkin katuja tietämättä mihin suuntaan olisi pitänyt mennä. Hän odotti,
että ennemmin tai myöhemmin alkaisi näyttää tutulta. Eihän hän nyt ensimmäistä
kertaa ollut tässä kaupungissa, kai. Nälkä alkoi syödä sisuksia, kaiveli koloa
mahalaukkuun, joka murahti äkäisesti. Mies nopeutti askeliaan.
Alkoi hämärtää, ja miehen
voimat alkoivat ehtyä. Hän näki edessään pienen metsikön, jossa oli
jotain tuttua. Ainakin tutunnäköisiä puita. Kuusia ja koivuja, hän tunnisti. Hän päätti mennä sinne, ja istahti ison kuusen
kannon juurelle lepäämään. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja viluissaan.
‟Nyt se taitaa se noutaja
tulla”, hän ajatteli, kun silmät lumpsuivat umpeen.
Mies havahtui siihen, kun
tunsi kasvoillaan lämpimän henkäyksen, joka viilensi märkää poskea. Kesti
hetken pakottaa silmät auki, ja kun hän vihdoin sai ne auki, hän huomasi
katsovansa silmästä silmään koiraa, jonka höyryävä hengitys lehahti suoraan
hänen kasvoilleen. Mitäköhän se oli syönyt? Haisi vähän pahalle. Koira lipaisi
hänen poskelleen märän pusun ja haukahti.
‟Kalle, Kalleee! Missä sä
oot?” Joku huusi vähän matkan päässä. Koira haukahti uudelleen, ja mies yritti
kömpiä ylös, mutta hän oli niin kankea kylmästä, ettei kyennyt. Lähistöltä kuului huutelun saatteeksi pian rapinaa.
‟Kalle, siellähän sä
olet.” Pusikosta kaivautui esiin nuori tyttö, ja koira, kultainen noutaja
näköjään, hypähti tätä vasten.
‟Täällähän minä olen,
mutta kuka sinä olet?”
‟Kuka te olette?” Vasta
nyt tyttö huomasi maassa nököttävän vanhan miehen.
‟Kalle, kai, Kalleksihan
sinä minua juuri kutsuit.”
‟Ei kun se on tämän
koiran nimi. Oletteko te kunnossa?”
‟Kyllä minä kai olen.
Luulin jo, että nyt se noutaja tuli, mutta se olikin vaan tämä kultainen
noutaja”, mies veisteli vilustaan huolimatta. ‟Auttaisitko minut ylös? Tässä on
vähän kylmä.”
Tyttö ojensi kätensä
miehelle, ja sai lopulta kammettua tämän jalkeille. Mies pyyhkäisi
housuntakamukset puhtaiksi neulasista ja muista metsän rippeistä.
‟Tehän olette ihan
viluissanne, huulenne sinertävät, huudahti tyttö. ‟ Lienee parasta että soitan
ambulanssin, voitte olla pahasti kylmettynyt.”
‟Ei sentään, en minä
sairas ole. Tekee vaan mieli kahvia.”
‟Miksi te täällä metsässä
olette? Oletteko eksynyt?”
‟En kai. Asun jossain vanhainkodissa.
Sillä on erikoinen nimi.”
Tyttö mietti hetken.
‟En tiedä täällä muuta
kuin Palvelukoti Aamunkoi. Olisiko se se?”
‟Kyllä varmaan. Hullua
antaa sellainen nimi paikalle, jossa asuu vain vanhoja ihmisiä. Iltarusko olisi osuvampi.”
‟Se on kaupungin toisella
puolella, kaukana täältä. Miten te olette oikein tänne päätynyt? Teistä on
varmaan tehty jo katoamisilmoituskin. Jollette ambulanssia halua, niin soitan
poliisin, he voivat viedä teidät kotiin.”
‟En kai minä mitään
rikollista ole tehnyt. En ainakaan muista.”
‟Mutta jotenkin meidän
täytyy saada teidät lämpimään. Soitan äidilleni.”
Mies mutisi vastaan,
mutta antoi periksi. Häntä palelsi kovasti ja oli jo pimeää. TV:stä tulisi
kohta iltauutisetkin, päivän kohokohta. Heti iltapäiväisen kortinpeluukierroksen jälkeen. Ja iltakahvin. Niin ja aamun, kun heräsi ja sai todeta olevansa yhä elossa.
Tyttö kaivoi taskustaan
puhelimen, soitti nopean puhelun ja alkoi ohjata miestä takaisin tielle, jonne
he jäivät odottamaan. Kalle, kultainen noutaja, istahti miehen viereen,
karvainen kylki aivan kiinni tämän sääressä. ‟Kylläpä lämmittää mukavasti”,
mies ajatteli, ja rapsutti sitä korvan takaa. Koira lipaisi karheaa kättä.
Jatkuu ensi viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti